Tagged: vehnäolut

Erdinger Urweisse

Pronssinkarvainen, samea, kaunis. Hillitty tuoksu, pientä pistoa: banaanista sitrustako? Vaahtoa piisaa, on nättiä ja pysyykin kivasti.

Mukavan jämäkkä, mutta pehmeä. Alussa hapot hyökyvät ja nostavat pientä puraisuakin, happamuutta mukana. Kaikkiaan kuitenkin pehmeä ja paksu kuin pielus väsyneen matkaajan poskea vasten… Aika lyhyt, jälkimaussa aavistus sitä sitruunamehuakin. Makeutta ei juurikaan.

Ai kun on makuuni osuva vehnä. Kesäksi pantava tilaukseen kunnon satsi.

Mainokset

Unertl Weissbier Alkoholfrei und Leichte Weisse

Vehnäolutta kaloreja tai alkoholiprosenttia pudottavalla kikkailulla? Joo, ei kannata vaivautua koskemaan ainakaan näihin Unertlin tuotteisiin.

Täysin alkoholiton versio on todella epämiellyttävän makuista, kuin makeaa jääteetä. Leichte sen sijaan on kuin vedellä jatkettu luonteeton vehnäolut.

Eli sovitaanko vaan, että unohdetaan nämä kaksi ja juodaan kunnon vehnää?

Maisel’s Weisse Dunkel und Original

Dunkel on, yllätys yllätys, tummaa. Ei tosin aivan mustaa vaan hieman kokista tummempaa ja valoa vasten lähes kirkasta (eli ei sameaa). Vaahto on paksu, mutta ohenee nopeasti ohueksi vaaleaksi pintakerrokseksi. Tuoksu on paksu ja makea banaaninen. Maku on tuoksuun nähden yllättävän kylmä, jopa metallinen. Imelä banaani tulee ja menee oluen mukana kurkusta alas. Jälkimaku alkaa happamana ja tuntuu lyhyeltä, mutta osoittautuu vaisulla mutta hyvällä tavalla pitkähköksi. Ihan kiva, vehnäfanille varmaan parempikin.

Originalia ei ehkä päällisin puolin uskoisi vehnäksi: vaahto on melko vähäinen ja värikin epätyypillisen punertava. Tuoksussa on sitä tuttua banaania, mutta paljon vähemmän ja miedommin kuin Dunkelissa. Maku jatkaa samalla jännittävällä linjalla: makea banaani on tyylikkäästi taustalla ja kokonaisuus on miellyttävän tasapainoinen ja hapan. Jälkimakua ei juuri ole, mutta jos jätetään tunnistamiskelvottomiksi jenkkihumaloidut vehnäoluet huomioimatta, lienee tämä paras maistamani vehnä.

Schneider Weisse: Tap X Meine Sommerweisse

Kesä meni. Nyt näin voi sanoa varmuudella. Mutta Sommerweisse tuo osan siitä takaisin.

Kyseessä on Tap X, näitä Schneiderin isossa ja komeassa pullossa myytäviä spessuja. Korkki auki ja guten abend, herr Nelson Sauvin!

(Paitsi tässä olen väärässä – mikä ei toki yllätä. Schneiderin pressitiedotteen mukaan tämä kesäerikoisuus on humaloitu aivan uudella humalalla Saksan Hallerthausta. Ainakin näin vehnäoluessa äkkiseltään veikkaisin tulokkaaksi, jota vastaan vanhoilla mestareilla tulee kovat paikat.)

Eipä siinä mitään, odotuksia tällainen kevytmielisen ja jalon rajamailla temppuileva selkeä humalantuoksu nostaa. Itse aine on hyvin vaaleankeltaista, melkein pilsmäistä. Hiukka sameutta toki. Vaahtoa paljon, hefemäistä, ehkä hiukka normaalia sitkeämpänä versiona.

Kunnon siivut ja… Jo vain maistuu! Erittäin kuivaa ja hienostunutta, tämä humalointi. Kieltä kirveltää. Greippi hyvin selvänä, täysin happamankuivana versiona. Silti jotenkin vaikeasti selitettävästi vehnäoluen tuntu on säilynyt. Jälkimaussa sitrusta. Kauttaaltaan ennen kaikkea kuivaa ja mukavasti hapokasta.

Vaikka illassa jo syksyä onkin, niin kyllä maistuu. Helposti parhaita maistamiani vehniä, jollei paras.

Rekolan panimo Kesäkolli

Kesä meni eikä ainakaan tätä kesäolutta jää kaipaamaan. Rekolan Kesäkollin tuoksussa on makeaa inkivääriä ja jotain leivosmaista, varmaankin hiivaa. Inkivääri ei ole maussa niin selvästi esillä kuin esimerkiksi Little Valleyn Ginger Alessa vaan huomattavasti kohtuullisemmin.

Tasapainosta on vaikea kuitenkaan puhua, kun tuntuu, ettei tässä oluessa ole valtavasti muuta makua kuin hento inkivääri. Vähäsokerinen sima voisi maistua tältä, jos sitä maustaisi inkiväärillä. Aika litkua on!

Englantiko olutmaa?

Tämä kirjoitus on syytä aloittaa varoituksella, sillä kyseessä ei ole raportti olutmatkasta Englantiin vaan pikemminkin kertomus siitä, minkälaisen käsityksen Englannista saa olutmaana, jos siellä ei juokse oluen perässä. Tarkoituksena ei siis ole vastata kysymykseen, millaista on harrastaa oluita Englannissa vaan kysymykseen siitä, näyttäytyykö Englanti satunnaiselle kävijälle sellaisena olutmaana kuin olen sitä ainakin itse tottunut pitämään.

Yksittäisistä oluista kiinnostuneen kannattaa katsella kuvatekstejä, sillä tässä kirjoituksessa on lähinnä yleisempää pohdintaa aiheesta. Varsinkin kuvat seuraavat matkan reittiä Brighton-Newcastle-Lontoo, kun taas tekstissä ammennetaan myös aiempien reissujen ja muiden kaupunkien synnyttämistä muistoista.

Sitkeiden mielikuvien mukaan Englanti on olutmaa, jossa syödään umpisurkeaa ruokaa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Pikemminkin Englanti on sekä juoma- että ruokakulttuurinsa puolesta globalisaation uhri, mikä on ruokien osalta ollut kaikkea muuta kuin katastrofi. Kansainvälinen kanssakäyminen, jota britit ovat harrastaneet nyky-yhteiskunnista eniten ja pisimpään, on tuonut maahan rikkaan kirjon eri kulttuurien edustajia.

Tämän seurauksena Englanti on täynnä erinomaisia ravintoloita, joissa valmistetaan kiinnostavia ruokia maailman joka kolkasta. Viikon kestäneen matkan aikana söimme muun muassa italialaista, espanjalaista, pohjoisafrikkalaista, turkkilaista, thaimaalaista ja vietnamilaista ruokaa. Epäilemättä tämä kehitys on pakottanut myös perinteistä brittiruokaa tarjoavat paikat kiinnittämään aiempaa enemmän huomiota laatuun, tämä näkyy muun muassa gastropub-skenen nousussa. Tokihan Englannista yhä saa myös huonoa ruokaa, mutta niin saa mistä tahansa muualtakin.

Oluen suhteen kehitys ei ole ollut yhtä riemastuttavaa. Maahan ei ole rantautunut kiinnostavia oluita kaikkialta maailmasta vaan lähinnä muutamaa lageria Manner-Euroopasta sekä yhtä stouttia Irlannista. Siinä missä Saksassa voi olla varma, että mistä tahansa saa paikallista (tai vähintäänkin saksalaista) pilsneriä tai vehnäolutta, Englannissa voi olla varma vain siitä, että tarjolla on jotain ei-brittiläistä lageria. British Airwaysin lennoillakin olutvalinta on tehtävä Heinekenin ja Tigerin väliltä.

Onneksi on kuitenkin olemassa yksi piristävä poikkeus. Wetherspoons-pubiketjua vihataan Briteissä samaan tapaan kuin ABC-huoltamoita Suomessa ja syykin on jokseenkin sama: hajuton ja mauton ketju jyrää altaan kaikki alku- ja omaperäiset yrittäjät. Mutta, toisin kuin ABC-huoltamoissa, Wetherspoonsissa on jotain hyvääkin. Niissä on nimittäin aina tarjolla perinteisiä real aleja. Tosin ruokien puolesta Wetherspoons noudattaa ”meidän” ABC-huoltamoiltamme tuttua ”kaikille kaikkea” -linjaa, mutta tekee sen sentään hieman korkeammalla kunnianhimolla.

Wetherspoons ei ehkä ole ideaalinen kehityssuunta, muttei myöskään pahin mahdollinen. Pienenä plussana, varsinkin ABC:hen verrattuna, voi pitää sitä, että Wetherspoons-pubeilla on aina oma nimensä, joten kliinisestä sisustuksestaan huolimatta ne eivät terrorisoi katukuvaa samaan tapaan kuin greggsit, bootsit ja pret-a-mangerit.

Ja palatakseni alun varoitukseen on vielä todettava, että toki Englanti takaa aivan mahtavat mahdollisuudet oluiden harrastamiseen. Maasta löytyy paitsi hienoja perinteisiä panimoita myös vireä pienpanimokulttuuri sekä kattava valikoima tuontioluita. Mutta aivan kuten Suomessa, näitä on lähdettävä erikseen etsimään. Se olkoon seuraavan reissun tarkoitus!

Teerenpeli Vehnäväinö vs. Prykmestar Wehnäbock

Tämä ei ole mikään tasainen matsi, mutta näin tämä nyt menee.

Toisessa päädyssä Teerenpelin Vehnäväinö: Ruskeaa, sameaa, häipyvää vaahtoa. Tuoksu makeaa pukkia.

Toisessa Prykmestarin Wehnäbock: Kauniin tummanruskeanpunaista, vaahtoa paljon, osa pysyy. Hedelmäinen ja humalainenkin tuoksu.

Vehnäväinöä suuhun. Omituisen keveää, makeaa, hedelmäistä ja esanssista. Makea esanssi jää pyörimään suuhun jotenkin hammastahna-aromisena. Samaa kivaa jatkuu kitkerään jälkimakuun. Hiivojen kippaaminen tuo hapokkuutta ja hävittää onneksi suurimman osan aromien terästä. Huonoa olutta. Viimeinen myyntipäivä tosin lähellä, liekö vaikuttanut asiaan.

Ja sitten Wehnäbockin vuoro. Täyteläistä, mutta silti hallitun kuivakkaa ja hapokasta. Humalointi tulee sitruksisena, vahvistuu loppua kohti ja jää suuhun miellyttäväksi jälkimauksi. Hiivoinen vielä tuhdimpaa ja hapokkaampaa, humalakin jotenkin terhentyy selvemmäksi. Tosin hiiva maistuu sitten hieman jälkimaussa. Oikein kelpoa vehnäpukkia!

Mitään kamppailua ei tietenkään synny, kun Wehnäbock on mestaruussarjatasoa ja Vehnäväinö kolmosdivarin raakki. Prykmestarin tulkinnan voisi oikeastaan laittaa juoksemaan isojen koirien kanssa, kuten amerikkalainen sanoo. Miltähän maistusi vaikka Schneiderin Aventinuksen rinnalla?

Täytyy muuten sanoa, että Prykmestarin tuotteet ovat järkiään olleet mainiota kamaa, ainakin mitä tässä kesän aikana olen ehtinyt maistella. Etenkin Alko-vahvuiset. Lisää arvioita, jahka muistiinpanoja saa jalostettua tänne saakka.