Tagged: stout

Teerenpeli Mokkamattti

Päätin antaa tälle vielä uuden yrityksen, kun kerran menin julistamaan Mufloni Keripukin hinta-laatusuhteeltaan vuoden parhaaksi kotimaiseksi käsityöläisolueksi. Onhan Mokkamatti sentään kaksi senttiä Keripukkia edullisempaa.

Tähän pieni välihuomio: Mokkamatti ja Keripukki eivät tietenkään ole litrahinnaltaan edullisimpia oluita tuossa joukossa. Itselleni on kuitenkin olennaisempaa se, mitä oikeasti joutuu maksamaan. Omassa ihannemaailmassani kaikki oluet olisivat 0,33-litraisissa pulloissa. Se riittää erinomaisesti maisteluun ja jos haluaa enemmän, aina voi avata toisen.

Mutta sitten tämä Matti. Vaahto on ohut mutta sitkeä. Musta olut tuoksuu imelän kahviselta. Suuhun valuessaan tämä stout tuntuu vähän ohuelta, jopa metalliselta. Onneksi tämä vaihe on lyhyt ja sitä seuraa varsin miellyttävä ja pehmeä jälkimaku, jossa on toffeisen pehmeää ja makeaa kahvia.

Varmasti paras maistamani Teerenpeli, joka on kuitenkin enemmän kuin kaksi senttiä Keripukkia vaatimattomampaa. Lisäplussa Reilun kaupan kahvista.

Mainokset

Vakka-Suomen Panimo Prykmestar Kahvistout

Vaahto lähtee kuin sukupuolitauti helsinkiläisestä kantakaupunginosasta. Melkein mustaahan tämä on. Tuoksussa ei paljon löydy, ehkä jotain vähän pistävää.

Rasakka puraisu: paahdetta, katkeruutta, happopoksuntaa hiukan, kahvia miedosti aromina ja vahvasti karvautena. Ei oikeastaan lainkaan makeutta, kuivuu nopeasti ja loppumaku muuten miellyttävän katkera, mutta siinä kahvisuus kääntyy aavistuksen konttoritunkkaisen puolelle.

Pikkuinen lisärunsaus ei tekisi pahaa, mutta oikein hyvä tämä on näinkin.

TV-kokin Cottage Pie ja Guinness Draught

Moreenin vuonna 2011 suomeksi julkaisema Pubiruokaa on yksi rakkaimmista keittokirjoistani. Gordon Ramsayn ja Mark Sargeantin kirjassa tehdään perienglantilaista ruokaa, joka sitkeistä (ja monin paikoin aivan oikeista) mielikuvista huolimatta maistuu herkulliselta. Muutenkin pidän parhaina keittokirjoja, joissa on joku selkeä teema, koska lopputulos on usein laadukkaampi kuin kaiken keskinkertaisesti kattavissa yleisteoksissa.

Tällä kertaa olutkeittiössä syntyi siis poikkeuksellisesti annos suoraan reseptin mukaan. Kirjasta löytyy tarkempi ohje, mutta jos käy keittiössä muutenkin kuin syömässä, on tämä todella helppo ruoka ilman ohjettakin: hyvää naudan jauhelihaa, timjamia, sipulia, valkosipulia, Guinnessia, Worchester-kastiketta, tomaattia, tomaattipyrettä ja kanafondia pannussa kunnolla hauduttaen kastikkeeksi.

Sitten kastike uunivuokaan alimmaksi ja päälle perunamuusia (perunaa, voita, juustoa ja keltuainen). Päälle juustoa ja vähän reikiä haarukalla. Uuniin sen verran, että saa väriä.

Lopuksi ruoka lautaselle, lisukkeeksi maustekurkkua ja juomaksi tietysti Guinessia, joka on ihan kelvollista arkiolutta tällaiselle vähän fiinimmällekin arkiruualle. Oluen ja ruuan liitto on tässä tapauksessa pehmeä ja harmoninen.

Tätä pakkaspäivän herkkua kannattaa muuten kokeilla sellaisenkin, jolle on jäänyt kammo koulun tai kaupan lihaperunasoselaatikosta, sillä huolella rakennettuun ”mökkipiirakkaan” tulee paitsi miellyttävä rakenne myös hermullinen, hieman hapanimelä maku.

Gallows Birdin XVII Real Ale Festival

Keskellä autiota Espoota on rumannäköinen rakennus, jonka nurkasta löytyy yksin Suomen parhaista olutpubeista. Ja siitähän tulee tavanomaistakin parempi, kun isketään hanat täyteen houkuttelevia real aleja ja julistetaan festarit alkaneiksi. Kuvateksteistä löytyy Kauniin humalan mielipiteitä Gallows Birdin Real Ale Festival -tapahtumasta sekä sen kiinnostavimmista tuotteista.

Maisteluisku Black Dooriin

Kaunis humala kävi syksyn loppumetreillä tarkastamassa vuoden olutravintolaksi valitun Black Doorin Helsingin Iso-Robertinkadulla. Jo ennestään tutussa pubissa on peräti 26 hanaa ja pulloja reippaasti enemmän, mutta silti ei liene liioiteltua sanoa, että valikoimassa on keskitytty määrän sijasta laatuun. Mielenkiintoista olutta nimittäin riittää useamman pitkän ja kostean visiitin tarpeisiin.

Talvioluihin painottuneen kimaran aloitti brittiläisen Summer Winen Barista Espresso Stout, joka varsin viileässä tarjoilulämpötilassaan tuntui todella omituiselta kylmän raikkauden ja tiukan paahteisuuden yhdistelmältä. Alkoholiprosentin jäädessä alle viiteen on paahteisuus aina vähän onttoa sorttia, mutta pieni lämpeäminen paransi tätä olutta selvästi.

Seuraavana oli vuorossa amerikkalaisen Andersson Valleyn Winter Solstice, joka oli aromiensa puolesta niin lähellä perinteistä luumusoppaa kuin olut vaan voi olla. Ei taatusti jokaiseen makuun sopiva olut, mutta ehdottomasti kokeilemisen arvoinen.

Kokeilemisen arvoinen on myös Stadin Panimon sour ale, joka on saanut nimekseen MIWtFY. Erittäin raikas ja mehukas happamuus peittää alleen korkeahkon alkoholiprosentin. Kokemukset tästä tyylistä ovat aika rajalliset, mutta tämä kasvatti mielenkiintoa happamia oluita kohtaan. Erikoisena havaintona se, että happamuuden ja hiilihappojen yhdistelmä toi vahvasti mieleen halvan mutta kuivan kuohuviinin.

Stadin Panimolta oli hanassa myös uutta Tripeliä. Trappistimeinikiä odottaneelle suulle tämä oli yllättävän kuivaa ja hapanta. Toki myös poksuvan hapokasta. Tuoksussa vahvana pöllähtäneen humalan (centennial?) aromi ei noussut maussa erityisen vahvasti, mutta katkeruutta oli etenkin jälkimaussa. Lämmetessä myös hiukka belgimakeutta. Aika jees, ehkä vähän tasapainoton.

Brewfistin X-RAY Porterin nimen takana on varmasti joku tarina, mutta oman kokemuksen perusteella se voisi hyvinkin liittyä siihen, että tästä oluesta ei mene läpi kuin röntgensäde. Niin tummaa olutta nimittäin ovat menneet Italiassa tekemään. Maku on pehmeä, pitkä ja paahteinen. Itse asiassa paahteisuus tuntui välillä ulottuvan savuisuuteen asti, mutta tähän saattoivat olla osasyyllisenä samassa pöydässä juodut Eichet.

Real alena oli tarjolla muun muassa Thornbridgen Ashford, joka olikin perin maukasta juotavaa. Hyvinkin tummanruskea olut vaahtosikin aika kivasti, tuoksua voisi sanoa raikkaaksi mutta hahmottomaksi. Maku vaikutti aluksi hillityltä sekin, mutta selkiintyi kuivakan karvaaksi, hieman kahviseksi ja pähkinäiseksi. Voisi kuvitella, että jos saataisiin tehtyä äärimmäisen tumma, mutta silti melko mieto suklaa, niin tälle se maistuisi. Aivan loistavaa.

Emelisse White Label Imperial Russian Stout Sorachi Ace Single Hop

Tuoksu aivan loistava: hippunen viiniä, pikkuroiskaus viinaa ja paljon tummaa kaakaota ja ehkä vielä enemmän mustaherukkamehua. Ihan mustahan tämä on, vaahto rusehtavaa, jää millinpaksuiseksi kerrokseksi.

No onpa onpa. Otetaanpa vielä.

Maku on yllättävästi kovinkin marjaisa. Mustaherukka ei jäänyt tuoksuun. Sitten on kahvimeininkejä, loppua kohti etenkin karvautta. Alkoholikin lämmittää, maistuukin. Humalointi tuntuu pikkuisena kirvelynä. Sorachi Acen aromia en pahemmin erota, olisko jossain välissä pieni tillinhäivähdys?

Hyväähän tämä on, vaikka tuo mustaherukkaisuus tuo pientä marjamehufiilistä, joka vaatii pientä ajatusten uudelleenasettelua. Enemmän mennään makeanhappaman puolella kuin raastavan katkerana tai karvaana. Toimi paremmin viileähkönä: Lämmenneenä meni turhan viinaisaksi ja marjaisaksi.

Sanoisin, että ehdottomasti kannattaa maistaa, jos jostain löytyy.

Suomen Olutexpo 2013: Brewdog, Sori Brewing ja parikymmentä olutta

Näinhän siinä kävi, että kauniin humalan jantterit ehtivät hankkia krapulan vasta maanantaiksi. Siis toissa maanantaiksi. Eli Suomen OlutExpo 2013 -tapahtumaan (ihan lievästi kulmikas nimi muuten) pääsimme viimeisenä päivänä, sunnuntaina.

Eikä siinä, pari esitystä, parikymmentä olutta ja jutustelua mm. Brewdogin panimomestarin (head brewer) Stuart Bowmanin ja Sori Brewingin kavereiden kanssa.

Olutmessujen pitopaikaksi oli valittu Vanha Satama. Järjestelyt pelasivat ja henkilökuntaa oli alkuillasta varmaan enemmän kuin asiakkaita. Tapahtuma keskittyi itse asiaan: panimoiden esitysten ja tasting-tapahtumien lisäksi varsinaista ohjelmaa ei sunnuntaina ainakaan ollut. Ja hyvä niin, olut riitti kyllä. Viskiäkin oli tiskikaupalla, mutta väkevät jätettiin tällä kertaa muille, mikä pelasti maanantain edes osittain.

Rahaa ei itse messualueella käytetty, tiskiltä sai poletteja – 0,5 e ja 1 e -merkinnöin maalattuja iskemättömiä kruunukorkkeja – rahalla. Mikäs siinä. Melkein kuin olisi pisteleviä ja epäkäytännöllisen suuria kolikoita käyttänyt.

Pienin olutannos oli 1,5 desiä, hinnaltaan 1,5 – 3 euroa. Joissain harvoissa tapauksissa hiukka enemmänkin. Annoskoko oli aika lailla sopiva, mitä nyt vahvempaa olutta olisi saattanut riittää desikin. No niin, se siitä. Harrastuksen varjopuoli on darrastu… Ei kun oikeasti se siitä.

Olutpuolta taas tarkemmin kuvissa. Lyhyesti sanottuna suomalaispanimoiden vahvat, tummat oluet toimivat erinomaisesta loistavaan. Muflonin Äkäpukki oli ehkä paras messuilla maistamani (Sammeli), eivätkä muutkaan kauas jääneet. Kuvaamatta jäi syystä tai toisesta Kuohu Bock, jota tarjottiin ensi kerran Olutexpossa. Toivottavasti ei viimeisen, sillä mainiota oli sekin.

Käyntimme aikaikkunaan sattuivat sekä Brewdogin että Sori Brewingin esitykset. Sorin tyypit seurasivat Brewdogia eturivistä ja omassa esityksessään esikuvan tunnustivatkin.

Brewdogin esitys oli todella viihdyttävä. Vaikka selvästi näki, että esitys oli vedetty samanlaisena kymmeniä ellei satoja kertoja, huokui Zarahista ja Stewartista se, että vaikka panimo on kasvanut valtavaksi brändiksi, on sen takana edelleen aitoja ja innostuneita ihmisiä eikä julkisuuteen marssiteta pelkkiä sliipattuja pukumiehiä tai jakkunaisia.

Esityksen sisältö rakentui yrityksen lyhyen mutta monivaiheisen historian ympärille. Eli muutamaa mehukasta juttua lukuunottamatta slidet olivat samaa kamaa kuin panimon sivuilla. Oli hauska myös nähdä, että Zarahilla ja Stewartilla riitti aikaa harrastajien kysymyksille ja kommenteille paitsi esityksen jälkeen myös messuilla aina valomerkkiin asti.

Muutama Brewdogin olut löytyy tuolta kuvien kautta, mutta kaksi eksoottisempaa tapausta jäi kuvaamatta. Blitz Apricot oli huikean raikas ja hedelmäinen Berliner Weisse, joka on pantu Brewdogin vanhalla panimolla, joka on nyttemmin pyhitetty erilaisiin kokeiluihin. Voodoo Doll on erityisesti Norjan ja Ruotsin markkinoille tehty single hop IPA, jossa on käytetty pelkkästään Simcoe-humalaa. Molemmat näistä oluista olivat aivan upeita (Lasse): Blitz kiehtovana kuriositeettina ja Voodoo Doll laadukkaana joskin hieman yllätyksettömänä perus-IPA:na.

Sori Brewingin takana on siis kolme suht nuorta jamppaa, kaksi kauppatieteistä juuri valmistunutta kaveria sekä yksi biokemisti. Ja oluenpanemisesta tarkoitus tehdä elämänura. Ja vielä aika isosti, se kävi selväksi, kun muutaman muun olutintoilijan kanssa juttelimme Samu Heinon, Heikki Uotilan ja Pyry Hurulan kanssa esityksen jälkeen.

Sorin idea on siis perustaa oma panimo Viroon, näillä näkymin johonkin Tallinnan hinta/sijaintisuhteeltaan sopivaan osaan. Tiloja ei ilmeisesti ole vielä löytynyt, mutta Suomen mittakaavalla ihan pientä isompaa panimoa ollaan perustamassa: Ensimmäisen vuoden tuottotavoite on 150 tonnia, toisen 300 tonnia ja niin edespäin… Ajatus on, että tilat ja laitteisto riittävät ainakin ensivaiheen laajentumiseen.

Laajentuminen nimittäin on tarkoituksena. Sen – tietenkin Suomen alkoholiverotuksen lisäksi – vuoksi Sori Brewing perustetaankin Viroon. Suomessa kun verohelpotusportaikko, jolla vähän avitetaan pienpanimoita, voi muuttua myös kasvun jarruksi: Jos tuotantoa kasvattaa yli tietyn määrän, menettää tietyn veroedun. Eli tuotantoa pitää kasvattaa kerralla kunnolla, jotta se kannattaa. Sinänsä Suomen markkinoille mahtuu Sorin käsityksen mukaan kyllä pienpanimo-olutta (tai Sori Brewingin perustajat puhuivat mielummin craft beerista), tuottajilla on enemmänkin ongelmana tarjontaan vastaaminen.

Joka tapauksessa: Tallinnan laitos voisi olla panovalmis ehkä vuoden päästä. Apua perustamiseen on tullut kuulemma kovastikin esimerkiksi Põhjalan panimon porukoilta. Sitä ennen Sori kerää rahaa ja tekee yhteistyöoluita. Panimo onkin onnistunut saamaan mainiosti julkisuutta, kun ottaa huomioon, ettei se ole vielä tuonut markkinoille litraakaan olutta…

Marraskuussa tämän pitäisi muuttua, Sori tekee yhteistyössä Hiisi-panimon kanssa Investor IPA -nimisen oluen, joka tulee myyntiin joihinkin olutravintoloihin. Mihin, se jää nähtäväksi. Luvassa on West Coast -tyyppinen jenkkisuunnan edustaja.

Atlantin taakse Sorin muuten tekee mieli myös myymään. Aluksi päämarkkina-alue on Suomi, mutta laajentumista haetaan ennen kaikkea Ruotsin, Britannian ja Yhdysvaltain markkinoilta. Viiden vuoden kuluttua Sori Brewingilla on Yhdysvalloissa oma panimoravintola, jos kaikki menee suunnitellusti. Hyvähän se on, että kunnianhimoa ja suuria suunnitelmia löytyy. Mutta siinä missä lähtöviivalta alkaen kansainvälisenä panimona toimiminen tuo hyötyjä, niin tuo se myös sitä, mitä nykyään nätisti haasteiksi kutsutaan.

Suomessa uusi pienpanimo-olut löytää kyllä ostajansa, kun kotimaisen hyvän jano on niin kova. Jo Ruotsissa tilanne on toinen, puhumattakaan Yhdysvalloista. Sorin pitäisi erottua jotenkin muista mainiota olutta tarjoavista yrittäjistä. Ainakaan minulle ei vielä selvinnyt, mikä tuo juttu on. Mutta toivottavasti se löytyy.