Tagged: IPA

Oluen kuvaaminen ja Beavertown 8 Ball

Tässä poikkeuksellisesti pieni kurkkaus kulissien taa. Eli ensin olutarvio, sitten lyhyt selostus siitä, miten tämän kuvasin ja miten kuvaan olutta ylipäätään.

Kasipallon päälle tulee maltillisesti sitkasta vaahtoa. Sumuisaa soppaa, ruskean oranssia. Mukava havuhumalan pölähdys nenään.

Ja siemaisu: on niitä oluita, joista heti tietää, että nyt osuu ja voi pojat että tämä ruis-IPA on sellainen, eipä. Humalaa on karvaaksi kääntyvänä havumetsän ja greipin kädenlyöntinä sekä koko kuplettia kepeästi ruoskivana katkerona. Mutta onpa kroppaakin sen verran, että homma pysyy tasapainossa. Ja siltikin aika raikkaana. Ihan aavistuksen makeaa, pientä hauskaa kihelmöintiä jää kieleen ja siinä jotain kotoisan ruisleipämäistä (mikä voi olla kuvitteluakin). Jälkimaku mukavan karvas; ei suuta kuivaava vaan enemmän inasen makea.

Huippukamaa. Join ehkä hieman yli kymmenasteisena.

Ja se kuvaus. Tällä kertaa kuvausjärjestely oli kevyemmästä päästä. Olen harrastanut valokuvausta pitkään, mutta tällaista olutkuvaukseen vertautuvaa esine-, ruoka- sunmuutakuvausta en oikeastaan ollenkaan, ennen kuin aloin oluträpsyjä ottaa joskus puolitoista vuotta sitten.

Yritän näihin yleensä löytää jonkun jekun, toisinaan onnistunkin. Toinen pyrkimys on pitää homma yksinkertaisena: siis ettei kuvassa ole turhia elementtejä. Kolmas – jota joudun edelleen jatkuvasti opettelemaan – on kunnollinen, tunnelmallinen valaisu, joka ei aiheuta ikäviä heijastuksia lasista.

Vissiin jossain olutoppaan foorumilla puhuttiin joskus tästä blogista olutpornona. Se on kohteliaisuus. Siihen(kin) pyrimme.

Beavertown oli siis aika yksinkertaisesti järjestetty homma: Jungin Symbolit: Piilotajunnan kieli taustaksi ( koska Kasipallon etiketissä on hämärä pyramidi/kaikkinäkevä silmä -kuvitus), otsalamppu juomalasiin ja juomalasin sisään talouspaperi tötteröksi. Näin lasin kylkeen tulee kiva valopilari, eikä ikävän terävä valopiste. Leivinpaperi on itse asiassa vielä parempi. Kattolampusta valot pois ja kuvanottoon. Toki valoa on hyvin vähän tuolla tavalla ja kameran, puhelimen tai muun kuvauslaitteen pitää olla jalustalla tai muuten tuettu.

Jos yhden perusohjeen saa antaa, niin annan kaksi: 1) katso, että kohde on valossa 2) tsekkaa vaikka koekuvalla tausta: siivoa pois häiritsevät asiat tai vaihda kuvauspaikkaa, jos se ei onnistu.

Ai niin. Vielä kolmas ohje: Jos tykkäät kuvaamisesta niin kuvaa!

Mainokset

St-Feuillen & Green Flash Belgian Coast IPA

Sietämätöntä! Raivostuttavaa! Työnsin sormeni valtavaan vaahtoon, jonka tämä olut pinnalleen kehitti. Vein vaahtoa suuhuni ja se oli maukasta, todella maukasta. Mutta en millään saa päähäni, mille se maistui. Ja nyt vaahto on loppu eikä olut maistu lainkaan samalle.

Olut on kyllä ihan hyvää sekin, mutta jotenkin odotin paljon enemmän, kun etiketissä oli Green Flashin nimi. Tämä on kuitenkin todella belgialaista olutta: tiukat hiilihapot sekä ilmeisesti hiivan tuoma persoonallinen makeus, joka tuo mieleen vehnäoluen. Jälkimaussa on jopa  vähän savua.

Eipähän tätä ainakaan huonoksi tai tylsäksi voi sanoa, vaikka pettymys onkin.

Tölkki vastaan pullo

Olen tämän talven aikana pyrkinyt maistelemaan muutamia suosikkioluitani tölkistä ja pullosta, rinnakkain. Tölkki versus pullo -keskustelua pohdiskelin jo eilisen Dale’s Pale Ale -arvion yhteydessä, mutta nyt on aika testata, löytyykö eroja ja jos löytyy, onko syyllinen pakkaus vai jokin muu.

Ensimmänä testissä Saimaan Marsalkka Golden Ale, joka on pakkaustavasta riippumatta kevyt mutta mukavan humalainen olut. Visuaalisesti suurin ero on vaahdon määrässä, joka on selvästi suurempi tölkistä täytetyssä lasissa. Väri on identtinen. Tölkistä kaadettu olut myös tuoksuu paremmalta, humalaisemmalta.

Voisiko tämä johtua siitä, että olut valuu lasiin tölkistä niin eri tavalla kuin pullosta, että se vaikuttaa ratkaisevasti olemukseen? Kai korkeamman vaahdon nouseminen voi nostaa myös enemmän humala-aromeita nesteestä. Maussa ei ole juurikaan eroa, mutta pullosta kaadetussa oluessa on enemmän hiilihappoja jäljellä. Tämä erä menee pienellä varauksella tölkin eduksi, mutta se on selvää, että myös pullossa kyse on loistavasta oluesta.

Sierra Nevada Pale Ale ei juuri vaahtoa. Tölkistä kaadettu olut tuoksuu makeammalta, pullosta humalat erottuvat paremmin. Maku ja hiilihapot hyvin lähellä toisiaan. Hieno ja tasapainoinen olut, jota ei tunnu olevan juurikaan apua tämän dilemman ratkaisemisessa. Varmuuden vuoksi otetaan vielä toinen kierros ja vähän ronskimmat kaadot: tällä kertaa tölkkiin nousee parempi vaahto, mutta se hajoaa yllättävän nopeasti. Maussa ei eroa.

Kolmas olut ja jälleen tölkki vaahtoaa enemmän. Nyt siis vuorossa Fuller’sin London Pride. Myös tuoksu tulee tölkistä paremmin: tutusta brittibitterin maanläheisestä maltaisuudesta erottuu paremmin myös hedelmäisiä sitrusaromeja. Maussa ei tälläkään kertaa ole juurikaan eroa; tölkki ehkä hieman metallisempi ja hiilihappoisempi, pullo täyteläisempi. Ero on kuitenkin häviävän pieni.

Sitten mennään henkilökohtaiselle epämukavuusalueelle. Edessä on nimittäin pullo ja tölkki, joissa molemmissa on tuttuakin tutumpi punainen etiketti. Vaikka tässä blogissa ollaan yleensä ihmisiksi ja juodaan oluet laseista, on tämä testi aloitettava seisten tölkkiä ja pulloa huulille vieden.

Koff III ei juurikaan tuoksu, sillä onpa kyseessä sitten pullo tai tölkki ainoa erottuva tuoksu on häivähdys kananmunaista rikkiä. Ja eikun juomaan! Tölkistä suuhun kaadettu olut on huomattavasti parempaa kuin pullosta juotu. Liiallisen hiilihapon sijaan tölkistä saa irti vähän maltaisuuttakin. Toinen kierros vahvistaa havainnon, mutta on syytä korostaa, että makua on joka tapauksessa hyvin vähän.

Finaalin paikka ja oluena vakisuosikkini Brewdogin Punk IPA. Jo tuttuun tapaan tölkistä tulee hieman enemmän vaahtoa. Simcoe-humala tuoksuu molemmissa, tölkissä hieman enemmän. Makutesti ei jätä tilaa epäilykselle: tölkki on aivan valtavasti parempi. Sen olut on raikkaampaa ja monipuolisempaa, jälkimaku paljon pidempi. Pakkaus ei ehkä kuitenkaan ole se merkittävin ero näiden kahden oluen välillä. Tölkki oluen parasta ennen -päivämäärään on nimittäin aikaa viisi kertaa enemmän kuin pullon vastaavaan.

Nämä testit, kuten omat aistini, ovat varsin rajalliset. Silti kaikki pienet ero, syystä tai toisesta, osoittavat samaan suuntaan; tölkki on parempi. Tähän on ehkä kuitenkin syytä vielä joskus palata.

Emelisse DIPA

Emelisse on yksi luotettavimpia panimoita. Heiltä ei tule erään kööpenhaminalaisen panimon tapaan vuosittain noin seitsemääsataa erilaista olutta, joten jokaista on ehditty pohtia ajatuksella. Tosin ehkä Emelisse on vähän turhankin varovainen, sillä tuotteita kuvaa ehkä parhaiten sana perusvarma.

Sitä on myös tämä DIPA. Se on kaunista, syvän oranssin väristä. Vaahto on ohut mutta tiheä. Tuoksu on trooppisen hedelmäinen, joten maku on jonkinlainen yllätys: tummia havumetsän aromeja, joita seuraa pitkä humalainen jälkihuuma. Erittäin hyvä DIPA.

Troubadour Magma

Jostain syystä tämä olut nosti odotukseni korkeiksi jo hyvissä ajoin etukäteen. Etiketti ei ole mikään erityisen kaunis, panimo on tuntematon enkä varmaan edes aluksi tajunnut, että kyseessä on IPA eikä mikään belgiviritys. Mutta kuten sanottua, osasin kuitenkin odottaa jotain hyvää.

Vaahto on belgialaisella mittapuulla maltillinen, mutta varsin sitkeä. Olut itsessään on sameaa ja punertavaa. Maku on jännittävän maltainen, vähän hapan ja vähän makea. Humala puraisee sopivasti. Ja on tässä muutakin: appelsiinimarmelaadia! Ja toffeeta! Jälkimaku on hienovarainen ja tasapainoinen.

Hyväähän tämä on, jopa IPA:ksi Ehkä kuitenkin vähän yksioikoista, mutta sen vastapainoksi on tarjolla on melko ainutlaatuinen kokonaisuus. Ei huono kauppa minun mielestäni.

De Eem Xtreem Chinook

Helakan oranssi väri, tuhti vaahto ja hedelmäkarkkinen tuoksu. Hollantilaisella panimolla tunnutaan tietävän, mikä meikäläiselle maistuu.

Ja maistuuhan tämä. Tuolla maailmankolkalle tyypilliseen tapaan hiilidioksidia on enemmän kuin tarpeeksi, mutta tällä kertaa ei kuitenkaan liikaa. Maku on yllättävän pehmeä tällaiseksi humalahakuiseksi IPA:ksi.

Tuoksun hedelmäisyys saa maussa seurakseen humalien hieman yrttistä katkeruutta ja jotain joka tuo mieleen unkarilaiset Tokaiji-jälkiruokaviinit. Jälleen uusi makukokemus oluesta.

Oluen nimessä huijataan muuten hieman, sillä tämä ei ole single hop -olut vaan Chinookin seuraksi on laitettu Centennialia ja Hallertau perleä. Mutta siitä viis: tämä olut maistuu aivan huikean hyvältä!

(Varoituksen sananen Ratebeerin kovin jakautuneiden arvioiden perusteella: joko tämän oluen persoonallisuus ei iske kaikkiin samalla tavalla kuin minuun TAI tästä oluesta on olemassa selvästi heikompia eriä.)

Dugges Hopblack, Alkon käsityöoluet ja jääkiekko

Tuliainen Tukholmasta päätyi pronssijuomaksi. Jäi mainio maku suuhun sekä tästä että matsista. Mutta jäipä sellainenkin tunne, että Ruotsi on edellä, paitsi jääkiekossa, myös oluenpanossa.

Ihan ensin Hopblack: Järkyttävän mahtava humalanleuhahdus, heti kun pullon kilauttaa auki. Lasissa liki läpeensä mustaa, vaahto tulee mukavaksi, hiukka tuhkanvaaleaksi kasaksi.

Ja maku pitää tuoksun lupauksen. Humala jytisee leveältä ja pitkään, samaan aikaan Hietanen ratkaisee matsin: 3-0. Ruotsalaisen oluessa on niin raju humalointi, että kylmänä ei erotu kuin hiukka paahteisuutta pistelevän mäntyisen humala-aromivyöryn ja katkeron lisäksi. No, ehkä hiukka sitruunaista hapanimelyyttä, joka tulee juoman lämmetessä pintaan hieman enemmän. Maku loivenee jälkimauksi hiljalleen, humalankirvellys pysyy mukavasti, greipinkuorta hieman mukaan.

Hopblack on ritisevän tuore ja raikas olut. Suoraviivainen ja raisu, mutta eittämättä loistelias olut.

Siis enemmän kuin Ruotsin lätkäjengi olympiaturnauksessa toistaiseksi. Itse turnaus on ollut vähän vaisu, kuten – pakko sanoa tämän ruotsalaisen täysosuman jälkeen viimeistään – myös Alkon käsityöläisolutvalikoima. Okei, en ole maistanut hetikään kaikkia, etenkin Presidenttisahdin maistamattomuus lienee puute. Mutta kyllä tästä sellainen fiilis jäi, etteivät mukana olleet panimot saaneet ihan parastaan irti.

Esimerkiksi Vakka-Suomella on Kahvistouttia parempia oluita valikoimissaan, näistä kenties mainioin on Wehnäbock, joka on myös selvästi edullisempaa. Tai sitten Beer Hunter’s, jonka loisteliaasta Mufloni-sarjasta Keripukki oli ensimmäinen pettymys. Pieni, mutta kuitenkin.

Käsityöläisolutvalikoiman ongelma siis oli se, ettei siinä päästy huippusuoritukseen, eikä kaikin paikoin edes hyvään normaalisuoritukseen – urheilujournalismin kieltä käyttääksemme. Suomen laatuolutpanimoskene on jo sen verran vakiintunut ja taitonsa osoittanut, että siihen hintaan, jolla Alko oluita myi, on saatava huippulaatua. Suomalaistasoituksen ajat ovat takana.

Ja aivan samoin kuin jääkiekossa, Suomi on oluenpanemisessa – panimoiden ja tuotteiden määrässä, kuten myös niiden valikoimassa alkoholimonopolissa – lähtökohtaisesti alakynnessä Ruotsiin verrattuna. Mutta aivan kuten jääkiekossa, huippusuorituksella Suomi matsaa ihan tasaisesti Ruotsin kanssa ja voittaakin välillä. Juurikin joku Wehnäbock tai vaikka Muflonin CCCCC ovat esimerkkejä siitä, että voidaan lähteä tasaisella kokeilemaan ruotsalaisten tai vaikka keiden muiden tahansa kanssa.

Siksipä onkin pieni järkytys, miten pahasti Hopblack pesee koko Alkon käsityöläisvalikoiman. Mutta – urheilukliseillä – aikaa on ja tästä on hyvä lähteä parantamaan oman vahvan pelin kautta.