Tagged: Fuller’s

Tölkki vastaan pullo

Olen tämän talven aikana pyrkinyt maistelemaan muutamia suosikkioluitani tölkistä ja pullosta, rinnakkain. Tölkki versus pullo -keskustelua pohdiskelin jo eilisen Dale’s Pale Ale -arvion yhteydessä, mutta nyt on aika testata, löytyykö eroja ja jos löytyy, onko syyllinen pakkaus vai jokin muu.

Ensimmänä testissä Saimaan Marsalkka Golden Ale, joka on pakkaustavasta riippumatta kevyt mutta mukavan humalainen olut. Visuaalisesti suurin ero on vaahdon määrässä, joka on selvästi suurempi tölkistä täytetyssä lasissa. Väri on identtinen. Tölkistä kaadettu olut myös tuoksuu paremmalta, humalaisemmalta.

Voisiko tämä johtua siitä, että olut valuu lasiin tölkistä niin eri tavalla kuin pullosta, että se vaikuttaa ratkaisevasti olemukseen? Kai korkeamman vaahdon nouseminen voi nostaa myös enemmän humala-aromeita nesteestä. Maussa ei ole juurikaan eroa, mutta pullosta kaadetussa oluessa on enemmän hiilihappoja jäljellä. Tämä erä menee pienellä varauksella tölkin eduksi, mutta se on selvää, että myös pullossa kyse on loistavasta oluesta.

Sierra Nevada Pale Ale ei juuri vaahtoa. Tölkistä kaadettu olut tuoksuu makeammalta, pullosta humalat erottuvat paremmin. Maku ja hiilihapot hyvin lähellä toisiaan. Hieno ja tasapainoinen olut, jota ei tunnu olevan juurikaan apua tämän dilemman ratkaisemisessa. Varmuuden vuoksi otetaan vielä toinen kierros ja vähän ronskimmat kaadot: tällä kertaa tölkkiin nousee parempi vaahto, mutta se hajoaa yllättävän nopeasti. Maussa ei eroa.

Kolmas olut ja jälleen tölkki vaahtoaa enemmän. Nyt siis vuorossa Fuller’sin London Pride. Myös tuoksu tulee tölkistä paremmin: tutusta brittibitterin maanläheisestä maltaisuudesta erottuu paremmin myös hedelmäisiä sitrusaromeja. Maussa ei tälläkään kertaa ole juurikaan eroa; tölkki ehkä hieman metallisempi ja hiilihappoisempi, pullo täyteläisempi. Ero on kuitenkin häviävän pieni.

Sitten mennään henkilökohtaiselle epämukavuusalueelle. Edessä on nimittäin pullo ja tölkki, joissa molemmissa on tuttuakin tutumpi punainen etiketti. Vaikka tässä blogissa ollaan yleensä ihmisiksi ja juodaan oluet laseista, on tämä testi aloitettava seisten tölkkiä ja pulloa huulille vieden.

Koff III ei juurikaan tuoksu, sillä onpa kyseessä sitten pullo tai tölkki ainoa erottuva tuoksu on häivähdys kananmunaista rikkiä. Ja eikun juomaan! Tölkistä suuhun kaadettu olut on huomattavasti parempaa kuin pullosta juotu. Liiallisen hiilihapon sijaan tölkistä saa irti vähän maltaisuuttakin. Toinen kierros vahvistaa havainnon, mutta on syytä korostaa, että makua on joka tapauksessa hyvin vähän.

Finaalin paikka ja oluena vakisuosikkini Brewdogin Punk IPA. Jo tuttuun tapaan tölkistä tulee hieman enemmän vaahtoa. Simcoe-humala tuoksuu molemmissa, tölkissä hieman enemmän. Makutesti ei jätä tilaa epäilykselle: tölkki on aivan valtavasti parempi. Sen olut on raikkaampaa ja monipuolisempaa, jälkimaku paljon pidempi. Pakkaus ei ehkä kuitenkaan ole se merkittävin ero näiden kahden oluen välillä. Tölkki oluen parasta ennen -päivämäärään on nimittäin aikaa viisi kertaa enemmän kuin pullon vastaavaan.

Nämä testit, kuten omat aistini, ovat varsin rajalliset. Silti kaikki pienet ero, syystä tai toisesta, osoittavat samaan suuntaan; tölkki on parempi. Tähän on ehkä kuitenkin syytä vielä joskus palata.

Mainokset

Fuller’s Past Masters Old Burton Extra

Fuller’sin Past Masters -sarjassa sukelletaan lontoolaispanimon panimomestarien muistikirjoihin. Old Burton Extra on sarjan kolmas olut, joka perustuu reseptiin vuodelta 1931.

Väri on tumman mahonkinen kuin liian vahva tee. Tuoksu makean maltainen. Maltaisuus ja humalat tekevät mausta täyteläisen hedelmäisen, joka taittuu raikkaihin yrtteihin. Jotenkin kokonaisuus on kuitenkin vähän turhan yksioikoinen: hyvää mutta tylsää.

Eläköön kehitys, joka jättää tilaa muistoille, muttei takerru niihin!

Englantiko olutmaa?

Tämä kirjoitus on syytä aloittaa varoituksella, sillä kyseessä ei ole raportti olutmatkasta Englantiin vaan pikemminkin kertomus siitä, minkälaisen käsityksen Englannista saa olutmaana, jos siellä ei juokse oluen perässä. Tarkoituksena ei siis ole vastata kysymykseen, millaista on harrastaa oluita Englannissa vaan kysymykseen siitä, näyttäytyykö Englanti satunnaiselle kävijälle sellaisena olutmaana kuin olen sitä ainakin itse tottunut pitämään.

Yksittäisistä oluista kiinnostuneen kannattaa katsella kuvatekstejä, sillä tässä kirjoituksessa on lähinnä yleisempää pohdintaa aiheesta. Varsinkin kuvat seuraavat matkan reittiä Brighton-Newcastle-Lontoo, kun taas tekstissä ammennetaan myös aiempien reissujen ja muiden kaupunkien synnyttämistä muistoista.

Sitkeiden mielikuvien mukaan Englanti on olutmaa, jossa syödään umpisurkeaa ruokaa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Pikemminkin Englanti on sekä juoma- että ruokakulttuurinsa puolesta globalisaation uhri, mikä on ruokien osalta ollut kaikkea muuta kuin katastrofi. Kansainvälinen kanssakäyminen, jota britit ovat harrastaneet nyky-yhteiskunnista eniten ja pisimpään, on tuonut maahan rikkaan kirjon eri kulttuurien edustajia.

Tämän seurauksena Englanti on täynnä erinomaisia ravintoloita, joissa valmistetaan kiinnostavia ruokia maailman joka kolkasta. Viikon kestäneen matkan aikana söimme muun muassa italialaista, espanjalaista, pohjoisafrikkalaista, turkkilaista, thaimaalaista ja vietnamilaista ruokaa. Epäilemättä tämä kehitys on pakottanut myös perinteistä brittiruokaa tarjoavat paikat kiinnittämään aiempaa enemmän huomiota laatuun, tämä näkyy muun muassa gastropub-skenen nousussa. Tokihan Englannista yhä saa myös huonoa ruokaa, mutta niin saa mistä tahansa muualtakin.

Oluen suhteen kehitys ei ole ollut yhtä riemastuttavaa. Maahan ei ole rantautunut kiinnostavia oluita kaikkialta maailmasta vaan lähinnä muutamaa lageria Manner-Euroopasta sekä yhtä stouttia Irlannista. Siinä missä Saksassa voi olla varma, että mistä tahansa saa paikallista (tai vähintäänkin saksalaista) pilsneriä tai vehnäolutta, Englannissa voi olla varma vain siitä, että tarjolla on jotain ei-brittiläistä lageria. British Airwaysin lennoillakin olutvalinta on tehtävä Heinekenin ja Tigerin väliltä.

Onneksi on kuitenkin olemassa yksi piristävä poikkeus. Wetherspoons-pubiketjua vihataan Briteissä samaan tapaan kuin ABC-huoltamoita Suomessa ja syykin on jokseenkin sama: hajuton ja mauton ketju jyrää altaan kaikki alku- ja omaperäiset yrittäjät. Mutta, toisin kuin ABC-huoltamoissa, Wetherspoonsissa on jotain hyvääkin. Niissä on nimittäin aina tarjolla perinteisiä real aleja. Tosin ruokien puolesta Wetherspoons noudattaa ”meidän” ABC-huoltamoiltamme tuttua ”kaikille kaikkea” -linjaa, mutta tekee sen sentään hieman korkeammalla kunnianhimolla.

Wetherspoons ei ehkä ole ideaalinen kehityssuunta, muttei myöskään pahin mahdollinen. Pienenä plussana, varsinkin ABC:hen verrattuna, voi pitää sitä, että Wetherspoons-pubeilla on aina oma nimensä, joten kliinisestä sisustuksestaan huolimatta ne eivät terrorisoi katukuvaa samaan tapaan kuin greggsit, bootsit ja pret-a-mangerit.

Ja palatakseni alun varoitukseen on vielä todettava, että toki Englanti takaa aivan mahtavat mahdollisuudet oluiden harrastamiseen. Maasta löytyy paitsi hienoja perinteisiä panimoita myös vireä pienpanimokulttuuri sekä kattava valikoima tuontioluita. Mutta aivan kuten Suomessa, näitä on lähdettävä erikseen etsimään. Se olkoon seuraavan reissun tarkoitus!

Fuller’s India Pale Ale

Fuller’s on erityisesti London Pridesta ja ESB:stä tunnettu etelälontoolainen panimo, jonka juuret juontavat pitkälle historiaan. Voisi kuvitella, että sen IPA on paljon lähempänä kauppakompanioiden ajan vientioluita kuin monet muut nykyään tuota nimeä käyttävät oluet.

Fuller’sin IPA on kuitenkin ihan syystä jäänyt panimon muiden tuotteiden varjoon. Sen tuoksussa on ällöttävää makeutta eikä värikään ole kovin arvokas vaan kaljamaisen halpa. Omituinen makeus jatkuu myös maussa. Humalointi pelastaa vähän, mutta kokonaisuus on paljon vaatimattomampi kuin esimerkiksi aiemmin blogissa tarkasteltussa Shepherd’s Neamen IPA:ssa.

Jotenkin tässä oluessa on enemmän muovikuorutettua nykylaivaa kuin ylvään imperiumin puualusta.