Tagged: Brewdog

Tölkki vastaan pullo

Olen tämän talven aikana pyrkinyt maistelemaan muutamia suosikkioluitani tölkistä ja pullosta, rinnakkain. Tölkki versus pullo -keskustelua pohdiskelin jo eilisen Dale’s Pale Ale -arvion yhteydessä, mutta nyt on aika testata, löytyykö eroja ja jos löytyy, onko syyllinen pakkaus vai jokin muu.

Ensimmänä testissä Saimaan Marsalkka Golden Ale, joka on pakkaustavasta riippumatta kevyt mutta mukavan humalainen olut. Visuaalisesti suurin ero on vaahdon määrässä, joka on selvästi suurempi tölkistä täytetyssä lasissa. Väri on identtinen. Tölkistä kaadettu olut myös tuoksuu paremmalta, humalaisemmalta.

Voisiko tämä johtua siitä, että olut valuu lasiin tölkistä niin eri tavalla kuin pullosta, että se vaikuttaa ratkaisevasti olemukseen? Kai korkeamman vaahdon nouseminen voi nostaa myös enemmän humala-aromeita nesteestä. Maussa ei ole juurikaan eroa, mutta pullosta kaadetussa oluessa on enemmän hiilihappoja jäljellä. Tämä erä menee pienellä varauksella tölkin eduksi, mutta se on selvää, että myös pullossa kyse on loistavasta oluesta.

Sierra Nevada Pale Ale ei juuri vaahtoa. Tölkistä kaadettu olut tuoksuu makeammalta, pullosta humalat erottuvat paremmin. Maku ja hiilihapot hyvin lähellä toisiaan. Hieno ja tasapainoinen olut, jota ei tunnu olevan juurikaan apua tämän dilemman ratkaisemisessa. Varmuuden vuoksi otetaan vielä toinen kierros ja vähän ronskimmat kaadot: tällä kertaa tölkkiin nousee parempi vaahto, mutta se hajoaa yllättävän nopeasti. Maussa ei eroa.

Kolmas olut ja jälleen tölkki vaahtoaa enemmän. Nyt siis vuorossa Fuller’sin London Pride. Myös tuoksu tulee tölkistä paremmin: tutusta brittibitterin maanläheisestä maltaisuudesta erottuu paremmin myös hedelmäisiä sitrusaromeja. Maussa ei tälläkään kertaa ole juurikaan eroa; tölkki ehkä hieman metallisempi ja hiilihappoisempi, pullo täyteläisempi. Ero on kuitenkin häviävän pieni.

Sitten mennään henkilökohtaiselle epämukavuusalueelle. Edessä on nimittäin pullo ja tölkki, joissa molemmissa on tuttuakin tutumpi punainen etiketti. Vaikka tässä blogissa ollaan yleensä ihmisiksi ja juodaan oluet laseista, on tämä testi aloitettava seisten tölkkiä ja pulloa huulille vieden.

Koff III ei juurikaan tuoksu, sillä onpa kyseessä sitten pullo tai tölkki ainoa erottuva tuoksu on häivähdys kananmunaista rikkiä. Ja eikun juomaan! Tölkistä suuhun kaadettu olut on huomattavasti parempaa kuin pullosta juotu. Liiallisen hiilihapon sijaan tölkistä saa irti vähän maltaisuuttakin. Toinen kierros vahvistaa havainnon, mutta on syytä korostaa, että makua on joka tapauksessa hyvin vähän.

Finaalin paikka ja oluena vakisuosikkini Brewdogin Punk IPA. Jo tuttuun tapaan tölkistä tulee hieman enemmän vaahtoa. Simcoe-humala tuoksuu molemmissa, tölkissä hieman enemmän. Makutesti ei jätä tilaa epäilykselle: tölkki on aivan valtavasti parempi. Sen olut on raikkaampaa ja monipuolisempaa, jälkimaku paljon pidempi. Pakkaus ei ehkä kuitenkaan ole se merkittävin ero näiden kahden oluen välillä. Tölkki oluen parasta ennen -päivämäärään on nimittäin aikaa viisi kertaa enemmän kuin pullon vastaavaan.

Nämä testit, kuten omat aistini, ovat varsin rajalliset. Silti kaikki pienet ero, syystä tai toisesta, osoittavat samaan suuntaan; tölkki on parempi. Tähän on ehkä kuitenkin syytä vielä joskus palata.

Mainokset

Brewdog Mix Tape 8

Tuoksussa lujasti astiaa, eli viskitynnyriä. Makeutta, ehkä luumua. Hieno kirsikkaan sävähtävä lämmin ja kirkas puna. Vaahtoa vähän, häviää pian.

Kylläpä muuten on! On kyllä! Runsas, makea, maukas. Alkoholi ei lyö pahastikaan läpi, madeiramainen fiilis tai jotain. Viskiä yllättävänkin miedosti, enemmän kuivatun hedelmän makua. No toisella vähän viinaisuutta tirskahtaa, heti kohta hörppäämisen jälkeen, muttei pahasti. Luumua, väittäisin. Enemmän konjakkimainen kuin viskimäinen meininki. Lopussa hieman katkeroa ja alkoholin lämmön lisäksi sen makua.

Todella jymäkkä ja mainio olut. Imelän hedelmäisyyden vuoksi myös perin viinimäinen. Aavistuksenomaisesti pois tasapainosta – en osaa selittää muuten, kuin että voisi kuvitella paranevan vanhetessaan. Brewdog luokittelee tämän IPAksi, mutta voisi kai olla mikä vain.

Hyvää!

Hardcoret vastakkain

Nyt katsotaan, onko Mikkelleristä parantamaan Brewdogin jo täydellisyyttä hipovaa Hardcore IPA:a! Tuunaaminen on tehty panimojen yhteistyönä siten, että Hardcore IPA:a on sekoitettu Mikkellerin I Beat Youn kanssa, minkä jälkeen hybridi-IPA on vielä kuivahumaloitu.

Perinteinen Hardcore IPA on kaksikosta tummempi ja tunkkaisempi. Jenkkihumaloinnin paksun verhon takaa löytyy hunajaa, polttamatonta tupakkaa ja pikkusikaria. Alkoholi puskee paikoin läpi.

Trendikkäiden panimoiden rakkauslapsi I Hardcore You on selvästi parempi. Se on punertavampi ja sen maussa on enemmän hedelmää ja raikasta humalaa. Jos Hardcore IPA:sta tuli mieleen tupakka, tulee tästä mieleen appelsiinitoffee.

Vanha sanonta varoittaa useasta kokista, mutta tämän testin perusteella Mikkellerin panijat onnistuivat parantamaan jo erinomaista soppaa.

Ankankoipea salaattipedillä ja Brewdog Punk IPA

Edellisen ankkareseptin kanssa oltiin turvallisesti Manner-Euroopassa, mutta nyt lähdetään Amerikkaan. Aku Ankan jalka saa pintaansa tulisen ja sokerisen rubin amerikkalaiseen barbeque-tyyliin. Sitten pannulta väri ja reiluksi tunniksi uuniin.

Salaattipeti on pelkkää jääsalattia, jonka päälle kaadetaan IPA-vinaigrette, jonka reseptin löysin täältä. Salottia ei tähän hätään mistään löytynyt, enkä alkanut korvaamaan sitä millään muulla, mutta muuten mentiin tämän reseptin mukaan. Ja olueksi valitsin vähän tiukempaa tavaraa eli Brewdogin Punk IPA:a.

Lopputulos oli onnistunut. Salaattikastike tuntui hieman turhan miedolta ja jopa Punk IPA:n ja Dijon-sinapin kaltaiset makuhirmut jäivät yllättäen aivan appelsiinin jalkoihin. Ankka sen sijaan oli makean rasvaisessa herkullisuudessaan aivan mahtavaa. Tulinen rubi tanssi upeasti suussa oluen humalien kanssa samojen humalien leikatessa mukavasti ankan paksua rasvaisuutta.

Ja suureksi yllätyksekseni pelkältään miedolta maistunut salaatti (ja varsinkin se appelsiini) jaksoi nostaa makunsa esiin vaikka vastassa oli aika tiukasti maustettu ankka.

Brewdog Paradox Isle of Arran

Jo kauan ennen kuin olutkärpäset purivat minua, olin viskimies. Sitä olen edelleen ja minun täytyy sanoa, ettei Arran ole koskaan ollut mielestäni mikään kaksinen tislaamo. Siitä puuttui hatarien muistikuvieni mukaan Islay-saariviskien ronski savuisuus ja toisaalta highlandereiden herkkä monipuolisuus. Ehkä se juuri siksi sopii hyvin tällaiseen kieroutuneen skotlantilaiseen kokeiluun.

Paradox Isle of Arran on Brewdogin viskitynnyrissä kypsytetty imperial stout, joka on kypsytetty Arranin tislaamon viskitynnyreissä (jotka eivät kyllä käsittääkseni ole Islaylta vaikka esimerkiksi Ratebeer niin väittää).

Viski tulee heti vastaan niin kuin pitääkin, sitähän tällaiselta oluelta halutaan. Pian sen takaa löytyy kuitenkin suklaata, toffeeta ja lakritsia. Väri on piirua vaille pikimusta, ja se piiru on punaruskea.

Maussa tulee aluksi vastaan ikäänkuin raikas marjaisuus ja sitten tälle tyylille tyypillinen paahdetun kahvin ja kaakaon seinämä. Seinän takaa löytyy viipyilevä ja monipuolinen jälkimaku: lakritsaa, luumuhilloa ja ties mitä. Onhan tämä ihan hyvää, mutta ei nyt ehkä kuitenkaan hintansa väärtiä.

Kesän 2013 muistoja

Heti alkuun on myönnettävä, että otsikko vähän valehtelee, sillä kyseessä on pikemminkin muistiinpanot kuin muistot, sillä monet näistä oluista olisin jo onnellisesti unohtanut ilman asianmukaisia muistiinpanoja. Päätin nyt laittaa nämä yhteen selittävän otsikon alle, sillä kesäiset kuvat tai kuvaukset näyttäisivät vähän oudoilta lehtien pudottua jo ajat sitten ja ensilumen jo moneen paikkaan saavuttua. Mutta tässä siis kokoelma sekalaisia oluita viime kesältä.

Brewdog #mashtag

Tämä olut on pantu twiittaamalla. Tyyli, maltaat ja humalat päätettiin kaikille avoimen Twitter-prosessin kautta, minkä vuoksi etiketissä olutta kutsutaan nimellä ”democratic brown ale”. Lopulta syntyi alkoholipitoisuudeltaan 7,5-prosenttinen olut, johon käytettiin muun muassa paahdettua ohraa, Caramalt-mallasta ja humalia Uudesta-Seelannista. Toki joukkoon piti heittää vielä vähän hasselpähkinää ja tammilastuja.

Lopputulos on upean monipuolinen ja paahteinen tumma nautiskeluolut, joka soveltunee hyvin esimerkiksi jälkiruuaksi. Itse miellän brown alen melko kevyeksi olueksi, mutta tämä on vähän tuhdimpaa laatua. Maku on niin monipuolinen, että sieltä on mahdollista löytää vaikka mitä. Ilmiselvimpinä nousevat pähkinäisyys, lakritsa, kahvi ja suklaa. Brewdogin tuotteista lähimpänä tätä taitavat olla Zeitgeist ja Libertine, jotka tosin ovat luonteiltaan hieman viileämpiä ja hillitympiä tapauksia.

Join tätä eräänä viime kesän viimeisistä hiostavista päivistä. Paremmin se olisi sopinut tällaiseen syys- tai talvisäähän.

Green Flash Hop Head Red

Tässä on yksi parhaista oluista ikinä, uskokaa pois! Rohkeasti IPA-valtavirran ulkopuolla sortumatta kuitenkaan mihinkään tarpeettomaan kikkailuun. Columbus, Nugget ja Amarillo tuovat makuun hedelmäisyyttä ja karamellimaltaat makeutta. Lopputuloksena on hedelmäpommi, jonka muisto viipyy suussa pitkään.

Todella hienoa, että Green Flashin tuotteita on alkanut löytyä Suomestakin, sillä kyseessä on yksi kiinnostavimmista ja laadukkaimmista jenkkipanimoista. Tämän pullon ostin Tampereen Hemingway’sista, mutta muistaakseni löytyy myös joistain muista ketjun ravintoloista. Ja Alkossakin (varsinkin Arkadiassa) on näitä Green Flashin pulloja näkynyt säännöllisesti.

Castello Lager

Tämä on juuri sellaista olutta, jota tehdään maailman jokaisessa kolkassa ilman sen suurempaa kunnianhimoa. Hajutonta, mautonta ja väritöntä lageria, joka jostain kumman syystä menee kuitenkin niin hyvin kaupaksi, että tällaisia oluita mahtuu maailmaan aivan järjetön määrä.

Järjetöntä on myös se, että joku on tällaista olutta rahdannut halki Euroopan Udinen maakunnasta Tallinnan Stockmannin hyllyyn. Ja vielä järjettömämpää on se, että Viroon matkustava suomalainen ostaa sitä ja kantaa repussa kotiinsa. Paljon turhaa työtä ja hukattuja resursseja.

Meantime Yakima Red

Nyt täytyy sanoa, ettei ole paljoa sanottavaa. Siitä on nimittäin jo jonkin verran aikaa, kun olen tämän kuvan ottanut ja muistiinpanoissa lukee ainoastaan ”Mukava ja maukas, ei suuri”. Se pitänee paikkansa…

Sunny Republic Beach Blonde

Raaka pettymys! Tämän piti olla kiva kesäjuoma kuumaan päivään, mutta ei! Taas voi vain arvailla, mitä ”pacific ale” Sunny Republicin mielestä tarkoittaa, mutta omasta mielestäni se olisi jotain Dead Pony Clubin tyylistä eikä tällaista hiilihapotonta litkua, joka oli lähempänä kirjaimellisesti vesitettyä brittibitteriä. Etiketissä luvataan greippisyyttä, mikä onkin hyvä, sillä etsimättä sellaista ominaisuutta ei kyllä olisi löytynyt.

Tämä oli oikeastaan niin huonoa, että on jätettävä varaus sille, että pullo oli mennyt jotenkin pilalle.

Brew Dogs (ja Green Flash Le Freak)

Brew Dogs on skotlantilaisen Brewdogin perustajien Martin Dickien ja James Wattin amerikkalaiselle Esquire-kanavalle tekemä seitsemänosainen televisiosarja, jossa käydään läpi amerikkalaista craft beer -skeneä seitsemässä kaupungissa.

Ohjelmaa voisi ehkä luonnehtia olutmaailman Top Geariksi, sillä sarjassa riittää vauhtia ja viihdettä niin paljon, että sisällön onttous saattaa jäädä jopa huomaamatta. No toisaalta, mitä muuta amerikkalaiselta tv-viihteeltä voisi odottaa? Sama vaivasi osittain myös Discovery-kanavan muutaman vuoden takaista Brew Masters sarjaa, jossa sentään keskityttiin yhteen asiaan per jakso ja koko sarjakin pyöri lähinnä Sam Calagionen ja Dogfish Head Breweryn ympärillä.

Brew Dogsissa ei sen sijaan keskitytyä mihinkään muuhun kuin olueen ja muuten mennään vauhdilla jokaiseen mahdolliseen suuntaan. Jokaisessa jaksossa vieraillaan panimossa, maistellaan paikallisia oluita sekä muita herkkuja ja yritetään käännyttää craft beer -neitsyitä oluen ystäviksi. Joka jaksossa pannaan myös yksi satsi jotain kyseiselle paikalle (ainakin Dickien ja Wattin mielestä) ominaista olutta.

Tämä erilaisten ja omituisten oluiden paneminen on sarjan parasta antia, mutta se esitellään yleensä vähän liian ylimalkaisesti, että esimerkiksi kotipanija saisi mitään erityistä irti.

Se on tietysti piristävää, ettei sarjassa (alkutunnaria lukuunottamatta) mainosteta Brewdogin omia tuotteita vaan esitellään ainakin näennäisen kattavasti Amerikan parhaimmistoa. Kuten sandiegolainen Green Flash Brewery, jonka Le Freak oli yksi monista sarjaa katsoessa juomistani oluista.

Kyseessä on poikkeuksellisen hyvin onnistunut trippelin ja ipan hybridi, jossa molemmat puoliskot ovat selvästi tunnistettavissa ja siksi niin hienossa tasapainossa. Olut on myös miellyttävän helposti juotavaa, sillä se ei mene niin makeaksi kuin yhdeksän prosenttiset yleensä.

Palataan vielä sen verran Brew Dogsiin, että edellähän tuli paljastettua ohjelman paras puoli: hyvä tekosyy juoda hienoja oluita ja mahtava tapa innostua entistäkin enemmän olutmatkasta Amerikkaan.