Tagged: Beer Hunter’s

Beer Hunter’s Mufloni Keripukki

Neljä euroa voi tuntua paljolta 0,33-litraisesta olutpullosta, mutta Alkon tämän vuoden käsityöläisolutkattauksessa sillä päästään kolmen edullisimman oluen joukkoon. Kotimaisista edullisempi on ainoastaan Teerenpelin Mokkamatti, joka puolestaan häviää Keripukille oikeastaan kaikilla muilla mittareilla. En tosin ole maistanut Alkoon nyt saapunutta Mokkamattia vaan vaatimattomaksi jäänyt mielikuvani siitä perusuu viime syksynä baarissa maistamaani erään.

Mutta nyt puhutaan Keripukista! Musta olut ei vehnästä huolimatta juurikaan vaahtoa ja tuoksukin on hillitty, miedon paahteinen. Vielä suuhun valuessaan olut antaa itsestään ohuen, jopa vaatimattoman kuvan, mutta sitten jysähtää päälle iso paahteisuus, joka on miellyttävää ja pitkäikäistä sorttia.

Vaikea sanoa olisiko valkosuklaata, kookosta ja vaniljaa osannut erottaa, jollei niitä olisi tuotetietojen perusteella osannut etsiä, mutta nyt ne ovat selvästi läsnä – vahvimpana yllättävän kivasti olueen sopiva valkosuklaa. Ja vaikka sokeri tahmaa huulet, eivät monen (ja vähän itsenikin) mielestä ällöttävät lisämausteet tule liikaa esille vaan pysyvät tyylikkäästi taka-alalla.

Hinta-laatusuhteeltaan täysin suvereeni käsityöläisolut!

Mainokset

Beer Hunter’s Mufloni Huurupukki

Ihmeiden aika ei ole ohi! Lähi-Siwani on tähän asti keskittynyt myymään tyypillisimpiä kuraoluita ainoana poikkeuksena (ja sitä vain tuossa tyypillisyys-mielessä) Stallhagenin Coach Ice Beer. Mutta nyt hyllyyn on ilmestynyt kotimaisen pienpanimon uutuustuota. Eläköön Siwa, eläköön Mufloni!

Huurupukin tuoksu on makeahko ja varsin lupaava. Maku on miellyttävän maltainen, mutta myös vähän häiritsevällä tavalla imelä ja hieman köykäinen. Sen sijaan jälkimaku (savua ja paahteista kahvia) on huomattavasti pidempi ja parempi kuin Brewdogin Santa Paws -oluessa, joka oli minulla verrokkina rinnalla. Ei ehkä ihan joulupöydän arvoinen olut, mutta ehkä pikkujoulupöydän kevyemmäksi kunkuksi?

Suomen Olutexpo 2013: Brewdog, Sori Brewing ja parikymmentä olutta

Näinhän siinä kävi, että kauniin humalan jantterit ehtivät hankkia krapulan vasta maanantaiksi. Siis toissa maanantaiksi. Eli Suomen OlutExpo 2013 -tapahtumaan (ihan lievästi kulmikas nimi muuten) pääsimme viimeisenä päivänä, sunnuntaina.

Eikä siinä, pari esitystä, parikymmentä olutta ja jutustelua mm. Brewdogin panimomestarin (head brewer) Stuart Bowmanin ja Sori Brewingin kavereiden kanssa.

Olutmessujen pitopaikaksi oli valittu Vanha Satama. Järjestelyt pelasivat ja henkilökuntaa oli alkuillasta varmaan enemmän kuin asiakkaita. Tapahtuma keskittyi itse asiaan: panimoiden esitysten ja tasting-tapahtumien lisäksi varsinaista ohjelmaa ei sunnuntaina ainakaan ollut. Ja hyvä niin, olut riitti kyllä. Viskiäkin oli tiskikaupalla, mutta väkevät jätettiin tällä kertaa muille, mikä pelasti maanantain edes osittain.

Rahaa ei itse messualueella käytetty, tiskiltä sai poletteja – 0,5 e ja 1 e -merkinnöin maalattuja iskemättömiä kruunukorkkeja – rahalla. Mikäs siinä. Melkein kuin olisi pisteleviä ja epäkäytännöllisen suuria kolikoita käyttänyt.

Pienin olutannos oli 1,5 desiä, hinnaltaan 1,5 – 3 euroa. Joissain harvoissa tapauksissa hiukka enemmänkin. Annoskoko oli aika lailla sopiva, mitä nyt vahvempaa olutta olisi saattanut riittää desikin. No niin, se siitä. Harrastuksen varjopuoli on darrastu… Ei kun oikeasti se siitä.

Olutpuolta taas tarkemmin kuvissa. Lyhyesti sanottuna suomalaispanimoiden vahvat, tummat oluet toimivat erinomaisesta loistavaan. Muflonin Äkäpukki oli ehkä paras messuilla maistamani (Sammeli), eivätkä muutkaan kauas jääneet. Kuvaamatta jäi syystä tai toisesta Kuohu Bock, jota tarjottiin ensi kerran Olutexpossa. Toivottavasti ei viimeisen, sillä mainiota oli sekin.

Käyntimme aikaikkunaan sattuivat sekä Brewdogin että Sori Brewingin esitykset. Sorin tyypit seurasivat Brewdogia eturivistä ja omassa esityksessään esikuvan tunnustivatkin.

Brewdogin esitys oli todella viihdyttävä. Vaikka selvästi näki, että esitys oli vedetty samanlaisena kymmeniä ellei satoja kertoja, huokui Zarahista ja Stewartista se, että vaikka panimo on kasvanut valtavaksi brändiksi, on sen takana edelleen aitoja ja innostuneita ihmisiä eikä julkisuuteen marssiteta pelkkiä sliipattuja pukumiehiä tai jakkunaisia.

Esityksen sisältö rakentui yrityksen lyhyen mutta monivaiheisen historian ympärille. Eli muutamaa mehukasta juttua lukuunottamatta slidet olivat samaa kamaa kuin panimon sivuilla. Oli hauska myös nähdä, että Zarahilla ja Stewartilla riitti aikaa harrastajien kysymyksille ja kommenteille paitsi esityksen jälkeen myös messuilla aina valomerkkiin asti.

Muutama Brewdogin olut löytyy tuolta kuvien kautta, mutta kaksi eksoottisempaa tapausta jäi kuvaamatta. Blitz Apricot oli huikean raikas ja hedelmäinen Berliner Weisse, joka on pantu Brewdogin vanhalla panimolla, joka on nyttemmin pyhitetty erilaisiin kokeiluihin. Voodoo Doll on erityisesti Norjan ja Ruotsin markkinoille tehty single hop IPA, jossa on käytetty pelkkästään Simcoe-humalaa. Molemmat näistä oluista olivat aivan upeita (Lasse): Blitz kiehtovana kuriositeettina ja Voodoo Doll laadukkaana joskin hieman yllätyksettömänä perus-IPA:na.

Sori Brewingin takana on siis kolme suht nuorta jamppaa, kaksi kauppatieteistä juuri valmistunutta kaveria sekä yksi biokemisti. Ja oluenpanemisesta tarkoitus tehdä elämänura. Ja vielä aika isosti, se kävi selväksi, kun muutaman muun olutintoilijan kanssa juttelimme Samu Heinon, Heikki Uotilan ja Pyry Hurulan kanssa esityksen jälkeen.

Sorin idea on siis perustaa oma panimo Viroon, näillä näkymin johonkin Tallinnan hinta/sijaintisuhteeltaan sopivaan osaan. Tiloja ei ilmeisesti ole vielä löytynyt, mutta Suomen mittakaavalla ihan pientä isompaa panimoa ollaan perustamassa: Ensimmäisen vuoden tuottotavoite on 150 tonnia, toisen 300 tonnia ja niin edespäin… Ajatus on, että tilat ja laitteisto riittävät ainakin ensivaiheen laajentumiseen.

Laajentuminen nimittäin on tarkoituksena. Sen – tietenkin Suomen alkoholiverotuksen lisäksi – vuoksi Sori Brewing perustetaankin Viroon. Suomessa kun verohelpotusportaikko, jolla vähän avitetaan pienpanimoita, voi muuttua myös kasvun jarruksi: Jos tuotantoa kasvattaa yli tietyn määrän, menettää tietyn veroedun. Eli tuotantoa pitää kasvattaa kerralla kunnolla, jotta se kannattaa. Sinänsä Suomen markkinoille mahtuu Sorin käsityksen mukaan kyllä pienpanimo-olutta (tai Sori Brewingin perustajat puhuivat mielummin craft beerista), tuottajilla on enemmänkin ongelmana tarjontaan vastaaminen.

Joka tapauksessa: Tallinnan laitos voisi olla panovalmis ehkä vuoden päästä. Apua perustamiseen on tullut kuulemma kovastikin esimerkiksi Põhjalan panimon porukoilta. Sitä ennen Sori kerää rahaa ja tekee yhteistyöoluita. Panimo onkin onnistunut saamaan mainiosti julkisuutta, kun ottaa huomioon, ettei se ole vielä tuonut markkinoille litraakaan olutta…

Marraskuussa tämän pitäisi muuttua, Sori tekee yhteistyössä Hiisi-panimon kanssa Investor IPA -nimisen oluen, joka tulee myyntiin joihinkin olutravintoloihin. Mihin, se jää nähtäväksi. Luvassa on West Coast -tyyppinen jenkkisuunnan edustaja.

Atlantin taakse Sorin muuten tekee mieli myös myymään. Aluksi päämarkkina-alue on Suomi, mutta laajentumista haetaan ennen kaikkea Ruotsin, Britannian ja Yhdysvaltain markkinoilta. Viiden vuoden kuluttua Sori Brewingilla on Yhdysvalloissa oma panimoravintola, jos kaikki menee suunnitellusti. Hyvähän se on, että kunnianhimoa ja suuria suunnitelmia löytyy. Mutta siinä missä lähtöviivalta alkaen kansainvälisenä panimona toimiminen tuo hyötyjä, niin tuo se myös sitä, mitä nykyään nätisti haasteiksi kutsutaan.

Suomessa uusi pienpanimo-olut löytää kyllä ostajansa, kun kotimaisen hyvän jano on niin kova. Jo Ruotsissa tilanne on toinen, puhumattakaan Yhdysvalloista. Sorin pitäisi erottua jotenkin muista mainiota olutta tarjoavista yrittäjistä. Ainakaan minulle ei vielä selvinnyt, mikä tuo juttu on. Mutta toivottavasti se löytyy.

Beer Hunter’s Mufloni Saison de Randonneur

Etteikö Porista tulisi mitään hyvää! No okei, ei paljon. Humalaveijarin suun kuitenkin kääntää messingille Beer Hunter’sin oluiden rynnäkkö Alkoon ja ruokakauppoihin. Kaikki maistamani – ehkä Aamupalastoutia lukuunottamatta ovat olleet mainioita. Siksipä onkin vaikea sanoa, onko tämä saison jopa paras. Todella hyvää se ainakin on, näin spoilerina se mainittakoon.

Lokakuun ensimmäinen sunnuntai pörhistyi iltapäiväksi yllättävänkin lämpimäksi. Minipiknikin juomaksi saison sopikin kohtuullisesti, vaikka vielä paremmin toki kunnon helteelle. Retkimukissa vaahtoa kuohahti reippaasti ja vaalea kerros juoman pinnalla hetken viipyilikin. Tuoksu oli happaman belgihumalainen.

Suussa saison on hapanta ja katkeraa. Melko lyhyt, todella raikas maku. Jälkimaussa heikko katkeruus ja kirvellys kielessä. Suora ja yllättävän tiukka ruokakauppavahvuiseksi.

Melko mahtavaa kamaa.

Mikä on Intian tarkoitus?

Tämä on ollut hieno vuosi humalaisen ruokakauppaoluen ystäville (66!!!) ja tahti sen kuin paranee ilmojen viilentyessä. Viimeisen kuukauden aikana kauppoihin on saatu muun muassa monipuolinen kattaus Mufloneita sekä Punk IPA:n Suomea varten laimennettu versio Punk Pale Ale. Ja ikään kuin pisteenä ii:n päälle jenkkihumaloitujen oluiden moderni klassikko, Brewdogin Punk IPA, on tehnyt paluun Alkoon.

Punk IPA:n ja Punk Pale Alen erojen pohtiminen synnytti idean pienestä testistä: mitä lisäarvoa tuo sana ”Indian” tuo olueen? Brewdog-kaksikon rinnalle oli luontevaa ottaa Beer Hunter’sin uutuus-Muflonit Pale Ale ja IPA. Tämä on tietysti enemmän leikkimielistä maistelua kuin tieteellistä tutkimusta, sillä tyylimäärittelyt – ja varsinkin niiden väliset rajat – ovat siinä määrin mielivaltaisia, että panimot voivat täysin vapaasti valita, millä nimellä tuotettaan haluavat kutsua. Hieman liioitellen voisi sanoa, että Joku olut, jota yksi kutsuu golden aleksi voisi olla jollekin toiselle bitter ja kolmannelle IPA.

Aloitetaan kuitenkin teoriasta. Randy Mosherin kirjassa Tasting Beer sanotaan amerikkalaisten (Mufloni tulee toki Porista ja Punk Skotlannista, mutta tyyliltään ne ovat kuitenkin amerikkalaisia) olueiden kohdalla, että ”IPA on pelkästään vaaleampi, vahvempi ja humalaisempi versio pale alesta”. Otetaan tämä ohjenuoraksi ja lähdetään maistelemaan.

Ulkoasun puolesta joukosta erottuu selvimmin Mufloni IPA. Se on paitsi tummin myös eniten vaahtoava. Brewdogin Punk Pale Ale on joukon vaalein ja Muflonin Pale Ale oikeastaan joukon ainoa, jota voi sanoa sameaksi. Tuoksujen puolesta porilaiset ovat makeita ja skotit raikkaita, mutta tässä kohdin Pale Alen ja IPA:n erot eivät ole järin suuria.

Maussa erot nousevat selvemmin esiin. Mufloni Pale Ale on hyvä, varsin yllätyksetön pale ale: tasapainoinen ja hedelmäinen. Mufloni IPA sen sijaan on aivan toista maata. Se on maitokauppavahvuiseksi huikean tuhtia ja monipuolinen humalapommi, jonka aromit ovat Pale Alen hedelmäisyyttä tummempia: mäntyä ja tupakkaa. Molemmissa on alkoholia kohtuulliset 4,5 prosenttia, joten Mosherin määritelmän mukaisista eroista täyttyy vain yksi kolmesta: IPA oli todellakin humalaisempi.

Brewdogin Pale Ale ja IPA ovat huomattavasti lähempänä toisiaan. Punk Pale Ale on sitruksinen, superraikas ja kevyt, tavallaan jopa vähän (ja niin oudolta kuin se kuulostaakin, niin hyvällä tavalla) vetinen. Alkoholia on Suomen markkinoille räätälöidylle tuotteelle tyypilliset 4,6 prosenttia. Punk Pale Ale on erittäin mukava olut, jonka humalointi tosin katkeaa jälkimaussa vähän liian aikaisin yksipuoliseksi kitkeryydeksi.

Punk IPA on sitruksisessa raikkaudessaan hyvin samankaltainen, mutta humalointi kantaa pidemmälle ja hieman korkeampi alkoholiprosentti (5,6) antaa sen verran runkoa, ettei vetisyydestä voi puhua. Mosherin kriteereistä täyttyy selvästi ainoastaan se, että IPA on vahvempi. Humaloinnin määrä taitaa olla aika samanlainen molemmissa ja värin puolesta IPA on hitusen tummempi.

Mitä tästä opimme? Emme kai mitään. Näiden kahden panimon kohdalla pale alet ovat (vaikkakin loistavia) sen verran yksinkertaisempia, että niitä voisi käyttää esimerkiksi ruokajuomina. IPA:t taas ovat juuri sen verran monipuolisempia, että ne kelpaavat paremmin pelkkään nautiskeluun.

Leikitään nyt sitten vaikka paremman määritelmän puuttuessa, että se ”India” tarkoittaa nautintoa. Se vastaa oluen kohdalla omia kokemuksiani näitä kahta panimoa laajemminkin.

Helsinki Beer Festival 2013: Korillinen uusia tuttavuuksia

Tätä ei ole usein luvassa. Siis tässä blogissa. Suurin osa postauksista käsittelee yhtä olutta kerrallaan, joka on kuvattu kauniisti paitsi kameralla myös sanoin. Ainakin niin kauniisti kuin osaamme. Pidätämme vapauden myös muuhun sisältöön, esimerkiksi tällaisiin pidempiin raportteihin. Kenties kerromme silloin tällöin miellyttävästä kapakasta tai oluen kylkeen sopivasta syötävästä. Kenties emme.

Joka tapauksessa tässä raportissa on lyhyesti arvioituna pyöreästi korillinen oluita, osa vallan mainioita, osa ei niinkään. Ihan kelpo juomia olivat kaikki, vaikka yksi olikin suuri pettymys…