Tagged: ale

Tölkki vastaan pullo

Olen tämän talven aikana pyrkinyt maistelemaan muutamia suosikkioluitani tölkistä ja pullosta, rinnakkain. Tölkki versus pullo -keskustelua pohdiskelin jo eilisen Dale’s Pale Ale -arvion yhteydessä, mutta nyt on aika testata, löytyykö eroja ja jos löytyy, onko syyllinen pakkaus vai jokin muu.

Ensimmänä testissä Saimaan Marsalkka Golden Ale, joka on pakkaustavasta riippumatta kevyt mutta mukavan humalainen olut. Visuaalisesti suurin ero on vaahdon määrässä, joka on selvästi suurempi tölkistä täytetyssä lasissa. Väri on identtinen. Tölkistä kaadettu olut myös tuoksuu paremmalta, humalaisemmalta.

Voisiko tämä johtua siitä, että olut valuu lasiin tölkistä niin eri tavalla kuin pullosta, että se vaikuttaa ratkaisevasti olemukseen? Kai korkeamman vaahdon nouseminen voi nostaa myös enemmän humala-aromeita nesteestä. Maussa ei ole juurikaan eroa, mutta pullosta kaadetussa oluessa on enemmän hiilihappoja jäljellä. Tämä erä menee pienellä varauksella tölkin eduksi, mutta se on selvää, että myös pullossa kyse on loistavasta oluesta.

Sierra Nevada Pale Ale ei juuri vaahtoa. Tölkistä kaadettu olut tuoksuu makeammalta, pullosta humalat erottuvat paremmin. Maku ja hiilihapot hyvin lähellä toisiaan. Hieno ja tasapainoinen olut, jota ei tunnu olevan juurikaan apua tämän dilemman ratkaisemisessa. Varmuuden vuoksi otetaan vielä toinen kierros ja vähän ronskimmat kaadot: tällä kertaa tölkkiin nousee parempi vaahto, mutta se hajoaa yllättävän nopeasti. Maussa ei eroa.

Kolmas olut ja jälleen tölkki vaahtoaa enemmän. Nyt siis vuorossa Fuller’sin London Pride. Myös tuoksu tulee tölkistä paremmin: tutusta brittibitterin maanläheisestä maltaisuudesta erottuu paremmin myös hedelmäisiä sitrusaromeja. Maussa ei tälläkään kertaa ole juurikaan eroa; tölkki ehkä hieman metallisempi ja hiilihappoisempi, pullo täyteläisempi. Ero on kuitenkin häviävän pieni.

Sitten mennään henkilökohtaiselle epämukavuusalueelle. Edessä on nimittäin pullo ja tölkki, joissa molemmissa on tuttuakin tutumpi punainen etiketti. Vaikka tässä blogissa ollaan yleensä ihmisiksi ja juodaan oluet laseista, on tämä testi aloitettava seisten tölkkiä ja pulloa huulille vieden.

Koff III ei juurikaan tuoksu, sillä onpa kyseessä sitten pullo tai tölkki ainoa erottuva tuoksu on häivähdys kananmunaista rikkiä. Ja eikun juomaan! Tölkistä suuhun kaadettu olut on huomattavasti parempaa kuin pullosta juotu. Liiallisen hiilihapon sijaan tölkistä saa irti vähän maltaisuuttakin. Toinen kierros vahvistaa havainnon, mutta on syytä korostaa, että makua on joka tapauksessa hyvin vähän.

Finaalin paikka ja oluena vakisuosikkini Brewdogin Punk IPA. Jo tuttuun tapaan tölkistä tulee hieman enemmän vaahtoa. Simcoe-humala tuoksuu molemmissa, tölkissä hieman enemmän. Makutesti ei jätä tilaa epäilykselle: tölkki on aivan valtavasti parempi. Sen olut on raikkaampaa ja monipuolisempaa, jälkimaku paljon pidempi. Pakkaus ei ehkä kuitenkaan ole se merkittävin ero näiden kahden oluen välillä. Tölkki oluen parasta ennen -päivämäärään on nimittäin aikaa viisi kertaa enemmän kuin pullon vastaavaan.

Nämä testit, kuten omat aistini, ovat varsin rajalliset. Silti kaikki pienet ero, syystä tai toisesta, osoittavat samaan suuntaan; tölkki on parempi. Tähän on ehkä kuitenkin syytä vielä joskus palata.

Mainokset

Lammin Sahti Pyy

Tästä pikkukanalinnusta ei ollut oikein mitään etukäteiskäsitystä. Olutkellarin mainion Pyyn-metsästystarinan toki luin, mutta arviota ihan tarkoituksella en.

Hyvinkin paljonkin erittäinkin nätti! Punertava ja kirkas. Vaahtoaa kohtuudella, kun lorottaa rohkeasti lasiin. Tuoksu mieto, makeahko, mallasta ja ehkä pikkusiivu banaania.

Maku ei sijoitu helposti tunnistaamani olutkenttään, mutta hyvä se on! Aika tukeva ja maltainen, silti enemmän suuhuni hapan kuin makea. Katkeroakin on koko matkalla hieman, lopussa pintautuu enemmän. Hiivaa ja vaikeasti avattavaa marjaisuutta tai kuivattua luumua myös. Jälkimaku ei ihan napakymppi, jotain vähemmän kivaa rasvaisuutta muljahtaa suussa…

Jännä olut, tähän saakka maistamistani Alkon pienpanimospessuista kiinnostavin.

Malmgård Emmer Tripel

Pronssinkarvainen, hiukka samea, oikein kaunis. Vaahtoa vähän. Tuoksussa belgihiivaa ja tiraus viinaa.

Maistaessa ensiksi tulevat mieleen Schneiderin vehnäbockit. Mutta eri eläin tämä on, emmervehnää tai ei. Aika tasapainoinen, hiukka sitruksinen ja makea, hapanimelä belgityyliin. Minun makuuni vähän turhan terävä, sellainen pehmeä belgipielus ehkä jää ohueksi. Alkoholi työntyy lämmön lisäksi makuun lopussa. Jälkimaku aika kiva, sitruksinen ja pikkuisen imakka.

Hyvä suoritus, pikkuisen enemmän pehmeyttä ja puhuttaisiin loistavasta tuotteesta.

Dupont Biolégère ja Lervig Johnny Low

Äpäkkä humalointi kaipaa usein vastapainokseen tukevaa määrää alkoholia. Siitä huolimatta vähälläkin alkoholilla voi tehdä ihan juotavia humalapommeja. Aiemmin blogissa käytiin läpi tässä sarjassa painivat tanskalaisen Stronzon Hop Lunch sekä skotlantilaisen Brewdogin How to Disappear Completely ja Nanny State. Nyt tätä joukkoa täydennetään belgialaisella ja norjalaisella tuttavuudella.

Dupontin Biolégère on mukavasti humaloitu saison, jonka alkoholiprosentti on 3,5 eli melko korkea tähän joukkoon. Tosin pullo on vain 2,5 desilitraa, joten pullollisessa on karkeasti saman verran alkoholia kuin suuremmassa pullossa 2,5-prosenttista. Saisonin vaahto on hohtavan valkoinen ja tuoksu happaman yrttinen, hieman kuin pilsissä. Maku tuo mieleen Duvelin tai ehkä jonkun witbierin, tosin huomattavasti kevyempänä versiona.

Lervigin Johnny Low on vahvasti jenkkihumalainen ja siten samaa maata tuon aiemman kolmikon kanssa. Tosin Brewdogin oluista tätä lähimpänä on ehkä Dead Pony Club. Johnny Low on kuitenkinomissa kirjoissani tämän tyylilajin uusi ykkönen: humalointi on greippien ja havupuiden siivittämänä todella monipuolinen sortumatta kuitenkaan Hop Lunchin paksuun tunkkaisuuteen.

Koska saamme suomalaisen yrittäjän tähän sarjaan?

Gallows Birdin XVII Real Ale Festival

Keskellä autiota Espoota on rumannäköinen rakennus, jonka nurkasta löytyy yksin Suomen parhaista olutpubeista. Ja siitähän tulee tavanomaistakin parempi, kun isketään hanat täyteen houkuttelevia real aleja ja julistetaan festarit alkaneiksi. Kuvateksteistä löytyy Kauniin humalan mielipiteitä Gallows Birdin Real Ale Festival -tapahtumasta sekä sen kiinnostavimmista tuotteista.

John Martin Gordon Finest Scotch Highland Ale

Tässä taas yksi omituisuus oluen maailmasta. Brittiläinen John Martin, tai oikeastaan hänen pojanpoikansa Anthony, panee Belgiassa olutta joka on olevinaan skotlantilaista. Eikä tämä ole mikään hetken mielijohde, vaan Martinit ovat harrastaneet tätä touhua jo yli sata vuotta.

Mutta onko Gordon Finest Scotch Highland Ale mistään kotoisin?

No, eipä juuri. Tosin jos ainutlaatuisuudesta saa pisteitä, niin eipä tule mieleen toista tällaista olutta: paljon alkoholia, vähän luonnetta. Väri on kokakolainen, maussa imelää makeutta. Jos olisi olemassa Imperial Newcastle Brown Ale, olisi se juuri tällaista.

Alkoholi on oikeastaan ainoa asia, joka tässä oluessa lämmittää.

Bryggeri Husaari Ale

Oikein nätti kuparinpuna, kiva tiivis, kestävä vaahto. Mitätön tuoksu, ainakin näin tukkoiseen nenään. Vähän tunkkaista toffeeta ja siinä se.

Hyvin pehmeä lähtö, aika paljon happoa ja kyljessä katkeruutta, pikkuisen makeutta ja myös sitä toffeisuutta häivähdyksenä. Kuivuu loppuun kovasti, pientä sitruuna-aromia ja jopa kahvia loppumaussa.

Vähän asettumaton, mutta ihan mukava juotava.