Category: Oluet

Oluen kuvaaminen ja Beavertown 8 Ball

Tässä poikkeuksellisesti pieni kurkkaus kulissien taa. Eli ensin olutarvio, sitten lyhyt selostus siitä, miten tämän kuvasin ja miten kuvaan olutta ylipäätään.

Kasipallon päälle tulee maltillisesti sitkasta vaahtoa. Sumuisaa soppaa, ruskean oranssia. Mukava havuhumalan pölähdys nenään.

Ja siemaisu: on niitä oluita, joista heti tietää, että nyt osuu ja voi pojat että tämä ruis-IPA on sellainen, eipä. Humalaa on karvaaksi kääntyvänä havumetsän ja greipin kädenlyöntinä sekä koko kuplettia kepeästi ruoskivana katkerona. Mutta onpa kroppaakin sen verran, että homma pysyy tasapainossa. Ja siltikin aika raikkaana. Ihan aavistuksen makeaa, pientä hauskaa kihelmöintiä jää kieleen ja siinä jotain kotoisan ruisleipämäistä (mikä voi olla kuvitteluakin). Jälkimaku mukavan karvas; ei suuta kuivaava vaan enemmän inasen makea.

Huippukamaa. Join ehkä hieman yli kymmenasteisena.

Ja se kuvaus. Tällä kertaa kuvausjärjestely oli kevyemmästä päästä. Olen harrastanut valokuvausta pitkään, mutta tällaista olutkuvaukseen vertautuvaa esine-, ruoka- sunmuutakuvausta en oikeastaan ollenkaan, ennen kuin aloin oluträpsyjä ottaa joskus puolitoista vuotta sitten.

Yritän näihin yleensä löytää jonkun jekun, toisinaan onnistunkin. Toinen pyrkimys on pitää homma yksinkertaisena: siis ettei kuvassa ole turhia elementtejä. Kolmas – jota joudun edelleen jatkuvasti opettelemaan – on kunnollinen, tunnelmallinen valaisu, joka ei aiheuta ikäviä heijastuksia lasista.

Vissiin jossain olutoppaan foorumilla puhuttiin joskus tästä blogista olutpornona. Se on kohteliaisuus. Siihen(kin) pyrimme.

Beavertown oli siis aika yksinkertaisesti järjestetty homma: Jungin Symbolit: Piilotajunnan kieli taustaksi ( koska Kasipallon etiketissä on hämärä pyramidi/kaikkinäkevä silmä -kuvitus), otsalamppu juomalasiin ja juomalasin sisään talouspaperi tötteröksi. Näin lasin kylkeen tulee kiva valopilari, eikä ikävän terävä valopiste. Leivinpaperi on itse asiassa vielä parempi. Kattolampusta valot pois ja kuvanottoon. Toki valoa on hyvin vähän tuolla tavalla ja kameran, puhelimen tai muun kuvauslaitteen pitää olla jalustalla tai muuten tuettu.

Jos yhden perusohjeen saa antaa, niin annan kaksi: 1) katso, että kohde on valossa 2) tsekkaa vaikka koekuvalla tausta: siivoa pois häiritsevät asiat tai vaihda kuvauspaikkaa, jos se ei onnistu.

Ai niin. Vielä kolmas ohje: Jos tykkäät kuvaamisesta niin kuvaa!

Mainokset

St-Feuillen & Green Flash Belgian Coast IPA

Sietämätöntä! Raivostuttavaa! Työnsin sormeni valtavaan vaahtoon, jonka tämä olut pinnalleen kehitti. Vein vaahtoa suuhuni ja se oli maukasta, todella maukasta. Mutta en millään saa päähäni, mille se maistui. Ja nyt vaahto on loppu eikä olut maistu lainkaan samalle.

Olut on kyllä ihan hyvää sekin, mutta jotenkin odotin paljon enemmän, kun etiketissä oli Green Flashin nimi. Tämä on kuitenkin todella belgialaista olutta: tiukat hiilihapot sekä ilmeisesti hiivan tuoma persoonallinen makeus, joka tuo mieleen vehnäoluen. Jälkimaussa on jopa  vähän savua.

Eipähän tätä ainakaan huonoksi tai tylsäksi voi sanoa, vaikka pettymys onkin.

To Øl Sofa King Pale

Tämä olut kuuluu hiljattain Suomeen rantautuneeseen To Ølin Sessions-sarjaan. Malmin Citymarketin hyllyltä bongasin tämän pale alen lisäksi lähes identtisellä etiketillä varustetun witin.

Vaahto on mukavan sopiva ja väri punakan oranssi. Tuoksu on lupaavan humalainen. Happamahkon alkupuraisun jälkeen hedelmäisesti pehmenevä maku. Sessio-olut todellakin ja sellainen, joka ei raiskaa suuta övereillä ibuilla vaan keskittyy humalien aromaattiseen puoleen.

Maistuu!

Paahteinen laskiainen: Portteripulla ja Carnegie Stark Porter

Olen aika puhtaasti hillomies. Siis mitä laskiaispulliin tulee. Mutta Olutverkon pätkä porterilla maustetusta mantelimassasta sai lipsumaan periaatteista.

Porterina oli Tukholman-tuliainen, Carnegie Stark. Ohjeen mukaisessa suhteessa vähän päälle 50-grammaiseen massakönttiin olisi tullut ehkä juuri ja juuri puoli ruokalusikallista olutta. Laitoin siis kaksi. Enemmänkin olisi varmaan voinut käyttää.

Mantelimassasta kokemukseni ovat kovin rajatut, mutta ostamani Sallisen tökötti oli aivan törkeän makeaa paljaaltaan. Portteri jämäköitti kokonaisuutta mukavasti, nappasi liian makeuden pois ja ehkäpä siinä vähän paahdekin maistui. Itse pullassa ei porteria enää kyllä erottanut, mutta hyvää oli. Tosin verrokkina perään nauttimani hillottu pulla oli vielä parempi…

Sanoisin, että jos tällaista haluaa kokeilla, niin reippaasti porteria kehiin, välillä maistellen.

Carnegien vahva ei mitään kummoista vaikutusta tehnyt: Nätin musta, tuoksu tosi mieto, maku hyvin hillitty, toki nyt paahteinenkin. Valitettavan lyhyt ja lopusta vetinen. Mutta laskiaispullan kanssa meni ihan hyvin.

Bryggeri Pils: Suodatettu vastaan suodattamaton

Bryggeri kertoi Twitterissä, että pian on kaupan hyllyllä suodatettua pilsiä. Panimoravintolan yhteydessä olevasta pienestä kiskasta löytyi jo nyt. Ja löytyipä myös suodattamaton versio. Pitihän nämä testata rinnakkain.

Erinäköisiä. Ei paljon, mutta kuitenkin. Suodattamaton on oljenkeltaista, suodatettu taittuu hailakan oranssiin. Suodattamaton on melkolailla kirkasta, pikkuisen utuista vain. Tuoksussakin yllättävästi eroa: Suodattamaton on maltaisempi, tukevampi. Suodatetussa vain pikkuinen sitrus ja humala.

Suodattamaton: Ärhäkkä, terävä katkero, jopa mausteinen. Jälkimaku vähän kuin havunneulasta tai nurmea olisi pureskellut. Melko hapokas ja raikas. Mallaspuoli ei paljon nouse, mitä nyt tuo aika kivaa täyteläisyyttä. Loppumaku vähän karkean katkera, muttei epämiellyttävä.

Suodatettu: Yllättävän erilainen. Tässäkin humalointi pukkaa, mutta sitruksisempana ja vähän enemmän takapotkulla. Lievästi polttava mausteisuus tai yrttisyys on tässäkin selvä. Lyhyempi, hapokkaampi ja kevyempi. Jälkimaku hillitympi, jättää suun kuivaksi.

Vaikea sanoa, kumpi on parempaa. Suodatettu on hieman tasapainoisempi, suodattamaton monipuolisempi ja täyteläisempi. Kenties suodattamattomalle sydämeni hiukka kiivaammin sykkii. Molemmat ovat kyllä kelpo pilsejä: raikkaita ja napakoita janonsammuttajia. Kannattaa kokeilla, jos hollille osuu!

Lervig Pilsner

Oljenkeltainen, kirkas, vaahtoa vähänpuoleisesti. Eipä paljon tuoksahtelekaan: mallasta, terävänpuoleisena.

Ihan kivasti lurahtaa suuhun: humalanäpäys, aika katkera kaikkiaan, ei kumminkaan ohuimmasta päästä. Aika hapokas, vähän hapankin. Raikas ja mukava. Loppua kohti jotenkin karkeutuu tympeäksi, ruohoisen öljyiseksi tai jotain. Jättää suun aika kuivaksi, mutta jälkimaussa tunkka pysyy ja tuo ikävästi mieleen salkkutolkulla myytävät punaiset ja siniset purkit.

Ok pils, jonka jälkimaku jättää toivomisen varaa. Aivan kohtuuttoman hintainen (neljä euroa pikkupullosta). Hiukka halvemmalla saa esimerkiksi mainioita Suokin Höpken Pilsiä puoli litraa. Ja vielä edullisemmin vaikka Urquellia, joka myös hakkaa tämän selvästi.

Tölkki vastaan pullo

Olen tämän talven aikana pyrkinyt maistelemaan muutamia suosikkioluitani tölkistä ja pullosta, rinnakkain. Tölkki versus pullo -keskustelua pohdiskelin jo eilisen Dale’s Pale Ale -arvion yhteydessä, mutta nyt on aika testata, löytyykö eroja ja jos löytyy, onko syyllinen pakkaus vai jokin muu.

Ensimmänä testissä Saimaan Marsalkka Golden Ale, joka on pakkaustavasta riippumatta kevyt mutta mukavan humalainen olut. Visuaalisesti suurin ero on vaahdon määrässä, joka on selvästi suurempi tölkistä täytetyssä lasissa. Väri on identtinen. Tölkistä kaadettu olut myös tuoksuu paremmalta, humalaisemmalta.

Voisiko tämä johtua siitä, että olut valuu lasiin tölkistä niin eri tavalla kuin pullosta, että se vaikuttaa ratkaisevasti olemukseen? Kai korkeamman vaahdon nouseminen voi nostaa myös enemmän humala-aromeita nesteestä. Maussa ei ole juurikaan eroa, mutta pullosta kaadetussa oluessa on enemmän hiilihappoja jäljellä. Tämä erä menee pienellä varauksella tölkin eduksi, mutta se on selvää, että myös pullossa kyse on loistavasta oluesta.

Sierra Nevada Pale Ale ei juuri vaahtoa. Tölkistä kaadettu olut tuoksuu makeammalta, pullosta humalat erottuvat paremmin. Maku ja hiilihapot hyvin lähellä toisiaan. Hieno ja tasapainoinen olut, jota ei tunnu olevan juurikaan apua tämän dilemman ratkaisemisessa. Varmuuden vuoksi otetaan vielä toinen kierros ja vähän ronskimmat kaadot: tällä kertaa tölkkiin nousee parempi vaahto, mutta se hajoaa yllättävän nopeasti. Maussa ei eroa.

Kolmas olut ja jälleen tölkki vaahtoaa enemmän. Nyt siis vuorossa Fuller’sin London Pride. Myös tuoksu tulee tölkistä paremmin: tutusta brittibitterin maanläheisestä maltaisuudesta erottuu paremmin myös hedelmäisiä sitrusaromeja. Maussa ei tälläkään kertaa ole juurikaan eroa; tölkki ehkä hieman metallisempi ja hiilihappoisempi, pullo täyteläisempi. Ero on kuitenkin häviävän pieni.

Sitten mennään henkilökohtaiselle epämukavuusalueelle. Edessä on nimittäin pullo ja tölkki, joissa molemmissa on tuttuakin tutumpi punainen etiketti. Vaikka tässä blogissa ollaan yleensä ihmisiksi ja juodaan oluet laseista, on tämä testi aloitettava seisten tölkkiä ja pulloa huulille vieden.

Koff III ei juurikaan tuoksu, sillä onpa kyseessä sitten pullo tai tölkki ainoa erottuva tuoksu on häivähdys kananmunaista rikkiä. Ja eikun juomaan! Tölkistä suuhun kaadettu olut on huomattavasti parempaa kuin pullosta juotu. Liiallisen hiilihapon sijaan tölkistä saa irti vähän maltaisuuttakin. Toinen kierros vahvistaa havainnon, mutta on syytä korostaa, että makua on joka tapauksessa hyvin vähän.

Finaalin paikka ja oluena vakisuosikkini Brewdogin Punk IPA. Jo tuttuun tapaan tölkistä tulee hieman enemmän vaahtoa. Simcoe-humala tuoksuu molemmissa, tölkissä hieman enemmän. Makutesti ei jätä tilaa epäilykselle: tölkki on aivan valtavasti parempi. Sen olut on raikkaampaa ja monipuolisempaa, jälkimaku paljon pidempi. Pakkaus ei ehkä kuitenkaan ole se merkittävin ero näiden kahden oluen välillä. Tölkki oluen parasta ennen -päivämäärään on nimittäin aikaa viisi kertaa enemmän kuin pullon vastaavaan.

Nämä testit, kuten omat aistini, ovat varsin rajalliset. Silti kaikki pienet ero, syystä tai toisesta, osoittavat samaan suuntaan; tölkki on parempi. Tähän on ehkä kuitenkin syytä vielä joskus palata.